— "Mitä kummia sinä teet, poika?" kysyi patrona, silmäillen kummastellen poikasta.
Nyt loppui Jussin rohkeus; hän purskahti itkemään, änkyttäen samalla jotakin sinne päin, että tämä muka tuli vaan siitä, ett'ei hän osannut soittaa oikein.
— "Etpä liene oikein viisas, poikaseni!" lausui patrona, peräytyen pari askelta takaisin, kun huomasi Jussin katsoa tuijottavan häntä niin kummallisesti.
— "Ei, kyllä minä olen viisas!" vastasi Jussi nyyhkien, "mutta ei kenkään voi sitä minusta huomata sentähden, että minulla on liian lyhyt nenä".
Tämä vastaus ei ollut patronaan mielestä sinnepäinkään niin selvä, kuin Jussi kaiketi luuli sen olevan; mutta tässä poikasessa oli sellainen teeskentelemätön suru ja lapsellinen luottavaisuus, että se liikutti hyvänsuopaa patronaa. Hän läheni poikasta lähemmäs, taputti häntä päähän ja sanoi ystävällisesti:
— "Jos sinulta puuttuu jotakin, poikaseni, niin sano vaan, älä pelkää".
Ja Jussi katsahti nyt häneen luottavasti ja kertoi itkusilmin hänelle, kuinka puuseppä oli ollut hyvä häntä kohtaan, kuinka hän oli opettanut hänelle monta oivallista asiaa ja kuinka hän oli sanonut, että kun joku ei tahdo tehdä, mikä on oikeata, niin tulee soittaa sen korvien juuressa. Ja nyt kun hän oli suruissaan ja onneton, oli hän pyytänyt Jussia soittamaan patronalle korvaan, jotta tämä olisi häntä kohtaan rehellinen ja oikeamielinen.
— "Mutta kun minä en osaa soittaa, niinkuin tulisi", jatkoi Jussi, ja kyyneleet heruivat taasen hänen poskilleen, "niin se ei vaikuta mitään'".
Mutta patrona katsoi häneen lempeästi ja ystävällisesti, taputti häntä poskusille ja ajatteli omalla laillaan Jussin puheesta, niin himmeää kuin tämä olikin, sillä eipä hän ollut unohtanut iloista puuseppää. Monta kertaa oli hän yksinäisyydessään kaivannut hänen iloista ja hauskaa lauluaan ja ajatellut, eikö hän ollut epä-rehellinen sekä miestä että itseänsäkin kohtaan, kun niin jyrkästi oli ajanut hänet pois luotansa. Sittemmin oli hän saanut kuulla miehen köyhyydestä, ja tunsipa hän silloin katumuksen kaltaisen surun, ajatellessaan olevansa osalta itsekin syypää siihen, että hymy oli kadonnut miehen iloisilta kasvoilta ja laulu vaiennut hänen huuliltaan. Eikä se ollutkaan mikään häpeä, että patrona näin ajatteli. Senpä tähden järähtikin hänen sydämmensä poikasen puheesta, ja täällä, kaiken rikkautensa ja Jumalan suoman siunauksen keskellä, päätti hän, ett'ei poikasen kellon pitänyt turhaan kaikuman hänen korviinsa. Jussi oli soittanut paremmin kuin oli luullutkaan.
Tuokion ajan kuluttua astuivat patrona ja Jussi hyvässä sovussa puusepän pikku tölliin ja saattoivat hänet hyppäämään kummastuksesta ja peljästyneenä ylös. Mutta kun patrona taasen oli mennyt pois, silloin tuijotti sukkela Jussi avoin suin herransa jälkeen, ikäänkuin olisi tapahtunut joku ihme, jota hän ei rohjennut uskoa todeksi. Ja kuitenkin oli asia tosi, eipä käynyt epäileminen: uusi kirkkaampi aika oli lähettänyt hänelle ensimmäisen ystävällisen tervehdyksen ja aurinko oli paistanut häneen; ja hänen vaimonsa lausui tautivuoteeltaan niin heleällä äänellä, kuin terve konsanaankin: