— "Nyt tulen minä, Jussi, taasen pian terveeksi ja reippaaksi, sillä nyt tuntuu sydämmessäni taasen niin iloiselta ja kepeältä".
Mutta penkillä, puusepän vieressä, istui pikku Jussi ja katsoi tyytyväisyydellä kaimaansa, sillä poikanen tunsi nyt ottaneensa aimo askeleen eteenpäin puutteittensa parantamisen tiellä ja oppineensa vihdoinkin oikein soittamaan lähimmäistensä korviin. Ja sen oli hän oppinut todellakin. Tässä tuokiossa soi kellon ääni niin kovasti suuren, viisaan Jussin korviin, että hänen täytyi häpeästä painaa päätänsä alas poikasen iloiselta silmäilykseltä. Patrona oli, näet, kertonut kaikki, ja nyt tiesi hän, että sen, minkä hänen oma sukkeluutensa oli häneltä menettänyt, sen oli pojan tuhmuus hänelle uudestaan voittanut, kun tämä oli ottanut vastaan hänen epäiltäviä neuvojaan vilpittömällä uskolla ja luottamuksella. Mutta pikku Jussi, joka oli menestyksestänsä käynyt vieläkin luotteliaammaksi, istahti jalat ristissä ja kysyi aprikoivan näköisenä:
— "Eiköhän nyt auttaisi, jos minä koettaisin uudestaan kohottaa nenääni taivasta kohti, jotta ihmiset viimeinkin saisivat nähdä, ett'en minä ole niin tuhma, kuin näytän?"
Silloin helähti taasen lempeä ja iloinen hymy puusepän kasvoille; hän istahti pienen pojan viereen, nosti hänet polvillensa ja kertoi hänelle kaikkein viisaimman olevan sen, joka on viaton ja rakastaa, sillä Hänen, taivaan Herran, viisaudessa on yksistänsä siunausta. Ja Jussi uskoi häntä, niinkuin tähänkin saakka, ja oli hyvin iloissaan, kuullessansa sellaista, sillä hänestä näytti, ett'ei tällä lailla ole sinne päinkään niin vaikeata olla viisas ja ymmärtäväinen. Mutta nuori vaimo kutsui hänet luoksensa ja suuteli häntä, ja tämä oli ensimmäinen äidin suutelo, jonka pikku Jussi oli saanut moneen Herran vuoteen, — tuntuipa siltä, kuin auringon säde olisi suudellut kauan unohdettua kukkasta ja loihtinut sen valon iloon.
Ja terveys ja onni palasivat puusepän majaan, ja pikku-Jussi asui tästä lähtein siellä ja joka ilta kävi hän uudelleen ottamassa vastaan suurta Jussia, josta hän niin paljon piti ja jota hän uskoi niin vilpittömästi, sekä seurasi häntä kotiin, tämän jutellessa monta hauskaa ja hyödyllistä asiaa. Mutta jos ken siitä hetkestä saakka yritti ilvehtiä pikku Jussin kanssa, tämän herkkä-uskoisuudesta, niin se sai tekemistä sukkelan Jussin kanssa: sillä hän ymmärsi nyt Luojan tehneen hänen kaimansa hyvin köyhäksi, köyhäksi rahasta, köyhäksi kenties ymmärryksestä ja vieläkin köyhemmäksi lapsen elämän suojelijoista, mutta Hän oli toki antanut hänelle siunauksen hedelmiä kantavan lahjan: viattoman taipumuksen uskomaan ja luottamaan.
Mutta Hän, joka antaa aurinkoisen valaista kaiken maailman ja antaa kullekin, pienille ja suurille, yksinkertaisille ja viisaille, kullekin oman päivänsäteen käsiin temmattavaksi, Hän tietää, josko ei monen meistä, sukkelista ihmisistä, olisi tarpeen oppia hiukkaa samassa asiassa tuhmasta Jussi raukasta, sillä eipä hän ole todellakaan niin tuhma, kuin ehkä näyttää olevan.
EI MOKOMAA TUHMAA TOISTA!
Niin sanoivat Jaakosta kaikki: hänen vanhempansa, sisaruksensa, tädit, naapurit ja kaikki tuttavatkin. "Voi kuitenkin, kuinka hän on tuhma", sanoi isä huolestuneena, nähdessään Jaakon itkevän ja valittavan, sill'aikaa kuin koira makeaan suuhunsa söi hänen voileipänsä. "Voi pikkuista tuhmeliini parkaani", sanoi äiti, hyväillen poikaansa, kun ei tämä päässyt pöydän ääreen, jossa sisaruksensa leikkivät Jaakolta "lainaamilla" leluilla, ja täyttä kurkkuansa riemuitsi, kuullessansa muiden nauravan, vaikk'ei useinkaan tiennyt mikä heitä nauratti. Tädeiltään sai hän aina huonoimman joululahjan, "sillä", arvelivat he, "hän on niin tuhma, että tyytyy mihinkä hyvänsä". "No, sinuapa on aika tuhma-jussi", sanoi naapurin emäntä, kun oli kerran lähettänyt hänet ostamaan sokuria, ja Jaakko oli pannut sokurin märälle kivelle, kiiruhtain auttamaan erästä pientä tyttöä, joka oli pudonnut ojaan. "Herra Jumala, kuinka tuo poika on tuhma", sanoi eräs vieras rouva, joka oli heillä vieraissa, kun Jaakko muistutti äidilleen, ett'ei suuruskahvia vielä oltu juotu, vaikka äiti juuri oli sanonut olevansa pahoillaan siitä, että se vast'ikään oli juotu. Tuhma hän oli, ja ilmankos hänen nimensä sitten olikin Jaakko? Sehän on vallan varmaa, että tuhmia kaikki Jaakot ovat!
Hänellä, näet, ei ollut senkään vertaa viisautta, että olisi rajuksi ruvennut, kun häntä tuhmaksi sanottiin; eikö mitä! Tuhmana oli hän syntynyt, sen hän tiesi hyvin itsekin, ja että hän tuhmana kuolisikin, siitä oli hän niin vakuutettu, että päätti antaa, pitkittä puheitta, asiain mennä menojaan. Vakuutus tuhmuudesta saattoi enimmäkseen hänen huulilleen tyytyväisen hymyn, eikä hän koskaan edes koettanutkaan näkyä viisaammalta kuin olikaan. Hänen tullessaan kouluun oli yleinen vakuutus hänen tuhmuudestaan niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä kukaan yrittänytkään epäillä; mutta toveriensa hyväntahtoisuuden ja oman järkähtämättömän hyvän luonteensa avulla tuli hän kumminkin toimeen. Kyllähän hänelle useinkin tehtiin kaikenlaisia sutkauksia, mutta hän kun niille vaan nauroi oikein sydämmensä pohjasta, niin ei liian pitkälle koskaan menty; sillä kukapas olisi hennonnut tuolle sävyisälle, tuhmalle pojalle pahaa tehdä? Vaivaloisen opin kanssa taisteli hän miehuullisesti ja väsymättä, mutta jos hän siitä jotakin saikin päähänsä päntätyksi, ei se ainakaan semmoista ollut, jolla muut tutkinnoissa loistavat. Matkakertomusten ja satujen lukeminen oli hänen mieluisinta työtään. Varsinkin ihaili hän suuresti uljaita, väkeviä sotasankareja, semmoisia, jotka olivat taistelleet vallan hirmuisesti, hyvin helposti olivat jaksaneet kantaa raskaimpia taakkoja, mutta kumminkin olleet niin hiljasluontoisia ja yksinkertaisia kuin lapset. Silloin Jaakko arveli: "Kun nyt minä kerran olen näin tuhma, niin tahdon tulla väkeväksi, oikein kauhean väkeväksi, niin että kaikki ihmiset rupeavat minua arvossa pitämään pelkän voimani vuoksi". Risto veikkoansa, joka oli hyvin älykäs ja ymmärtäväinen poika, piti hän suuressa arvossa. Kaikki, mitä Risto sanoi, oli oikein, ja mitä Risto halusi, sen Jaakko teki, kun vaan suinkin taisi: puolustaakseen Ristoa, joka oli kiivas, vaan samalla pelkuri, hän olisi mielellään vaikka henkensäkin uhrannut. Ristosta tulee oikein maailman mainio mies, siitä hän oli varma; ja hauskaa oli hänen ajatella mitenkä hän, kun veljensä on päässyt suureen arvoon, tulee hänen luokseen halvassa puvussa ja soittaa ovikelloa; mitenkä sitten, kun palvelija käskee hänen menemään tiehensä, hän vastaa: "Herra professori — vielä toisinaan herra ministerikin — on minun veljeni!" Ja sen hän sanoo pöyhkeillen — ei, ei pöyhkeillen — se olisi syntiä; se alentaisi häntä liian paljon.
Itse puolestaan, sitä vastoin, ei hän ollut kunnianhimoinen laisinkaan, sillä kun hän oli kasvanut kyllin suureksi, pani isänsä hänet nikkarin oppiin; "ja siinä teki isä varsin oikein", sanoi Jaakko silloin, "sillä minä olen liian tuhma mitään parempaa oppimaan". Nikkarin luona menestyi hän varsin hyvin; hän oli niinkin tuhma, ett'ei ymmärtänyt pitää itseään korkeampi-sukuisena ja paremmin kasvatettuna, kuin muutkaan oppipojat, joista sitten saikin hyviä tovereita ja ystäviä. Mitä taasen työhön tulee, niin siihen hän ryhtyi ilomielin ja huomasikin kohta olevansa varsin tyytyväinen onneensa.