Sill'aikaa kuin Jaakko siis sahasi, höyläsi, liimasi ja kiilloitti oikein otsansa hiessä, oli isällä täysi tekeminen, saadakseen jotakin sopivaa paikkaa Risto pojalleen. Risto ei ollut tuhma, sehän oli selvä kuin päivä; ei hän koskaan lukenut läksyjään, vaan osasi ne sentään hyvin hyvästi ja sai vähä väliä kauniita todistuksia edistyksistään koulussa. Ulkoa osasi hän koko joukon runoelmia, sekä saksan-, franskan- että englannin-kielisiä, ja kirjoitti päiväkirjaan kaikki, mitä kotona tapahtui. Kaikki, niin omansa kuin Jaakonkin rahat menetti hän teateriin y.m. Silmin nähtävähän oli, että hän semmoisilla luonnonlahjoilla menisi pitkälle. "Annetaanpas", sanoi isä, "pojan lukea aluksi", ja Risto luki vuosikausia, mutta tutkinnon otosta ei tullut mitään. Vihdoin sanoi hän eräänä päivänä olevansa kyllästynyt tuohon ikuiseen lukemiseen; hän ei tahdo muka olla se, joka rupeisi johonkin vastahakoiseen virantoimitukseen, se on hänen mielestänsä rasitusta vaan; hän tarvitsee vapautta, vapautta, voidakseen oikein vaurastua. Aikaa kului taaskin, ja kun ei isä nähnyt sittenkään pojassaan mitään vaurastumista, ehdotteli hän pojalleen jonkinlaista toimitusta. "Minä hankin", sanoi hän, "sinulle toimitusta jossakin kauppakonttorissa". Poika totteli, vaan huokasi kumminkin, ett'ei isä ollenkaan ymmärtänyt elämän runollista puolta. Konttorityönsä teki hän itselleen niin mukavaksi, kuin vaan oli mahdollista. Hän rupesi runoilemaan, se tuli muillekin tiedoksi ja hän sai jo kohtakin mainetta! Vaan kun hän, isänsä kuoltua, oli saanut vähän perintöä, niin heitti hän konttorityöt sikseen ja rupesi viettämään oikein iloisia päiviä; ja siihen hän olikin kuin luotu. Maailma tempasi hänet mukanaan, ja hän piti itseään onnellisena. Typerää veljeään ei hän sentään koskaan unohtanut.
Sillä välin oli Jaakko päässyt sälliksi, ja isänsä lähetti hänet ulkomaille, että oikein vaurastuisi työssään. Jaakko, kuuliainen kuten ennenkin, jätti jäähyväiset, kyyneleet silmissä, ja läksi matkalle. Muutaman kuukauden kuluttua seisoi hän taas entisen isäntänsä työtuvassa ja höyläsi yhtä uutterasti kuin ennenkin. Tuhmasti hän teki, sen tiesi hän, mutta — mitäpä hän sille mahtoi, "hänen tuli ikävä takaisin", kertoi hän hymyillen, ja kyynel kiilsi hänen silmässään.
Suuresti hän oli iloinen, kuullessaan, että veljellensä kaikki kävi hyvin; vakaisena nyykähdytti hän silloin päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Niin, niin, hän sen kyllä voi!" Kerran lahjoitti Risto hänelle pienen kirjasen, jonka hän itse oli kirjoittanut. Jaakko laittoi itselleen kohta komean kirjahyllyn, jolle hän asetti kirjasen ynnä pari muutakin kirjaa, joita hänellä oli. Riston kirjoittamaa kirjaa hän ei kuitenkaan lukenut, hän kun ei ymmärtänyt sitä; "mutta", selitti hän hymyillen, "sillä on kyllä ansionsa". Kirjanen oli kumminkin sidottu kauniisin kansiin, ja mielellään sitä Jaakko tuon tuostakin katseli ja tunsi olevansa vähän ylpeäkin sen puolesta.
Kipeästi koski Jaakon sydämmelle, kun vanha isäntänsä kuoli ja jätti kivulloisen lesken ja seitsemän turvatonta lasta jälkeensä. Täytyikö hänen nyt lähteä pois vanhasta, rakkaasta työtuvasta! "Tuhmasti tosin teen, kun niin ajattelen", arveli Jaakko, "mutta, milloinkas minä viisaasti olen tehnyt?"
Näihin mietteisin oli hän vaipununna, kun Risto kerran illalla tuli hänen luokseen työtupaan. Risto kummasteli, että nyt kaikki oli niin hiljaista; ei kuulunut sahaamista, ei höyläämistä, ei veljensä iloista lauluakaan. Jaakko istui lavitsalla ja katsoa tuijotti sahalastuihin lattialla; sanaakaan sanomatta nyykähdytti hän päätään tulijalle. Risto sytytti sikarinsa ja istahti mahonkipölkylle, ajatuksissaan silmäillen lakierattuja saappaitaan.
— "Kolkoltapa nyt täällä näyttää", sanoi hän viimein.
Jaakko nyykähdytti päällään.
— "Ethän sinä kumminkaan häviölle tule vähääkään. Perintö-osasi on vielä koskematta, ja sillä voit panna oman taloutesi toimeen. — Lähdethän kaikissa tapauksissa täältä pois?"
Vähän mietittyään vastasi Jaakko: "enpä luule sitä".
— "Etkö?" kysyi Risto kummeksien.