— "Kukas heistä sitten huolta pitäisi?" sanoi Jaakko viitaten lesken huoneesen päin.
— "Ethän ainakaan sinä!" sanoi veli, pyörittäen päätään. "Sinä et ole heille mitään velkaa".
— "En, leivästäni en heille velkaa jää", vastasi Jaakko sydämmellisesti, "isä-vainajani ja minä olemme sen kyllä korvanneet; mutta kiitollisuuden velassa olen kyllä heidän hyvyydestään ja ystävällisyydestään minua kohtaan! — Niin, naura sinä vaan! — Ja päälliseksi olen heille velkaa sen, minkä kaksi väkevää, työhön kykenevää kättä aina ovat turvattomille, jotka eivät itse voi tulla aikoin".
— "Oletkohan ajatellut", sanoi Risto sitten, "että jos tuumasi toimeenkin panet, niin et saa koskaan tilaisuutta mennä naimisiin?"
— "Enhän minä ole edes kihlannutkaan vielä", vastasi Jaakko naurahtaen.
— "Mutta saatathan helposti sattua näkemään jonkun tytön, joka sinulle on mieliin", sanoi veli, "ja kun rakkaus sinuun saa syttyneeksi, niin silloin varmaankin kadut nykyisiä tuumiasi; sinä et pidä lukua elämän runollisesta puolesta, vaan tahdot tyytyä sen yksipuolisuuteen".
— "Minä en runollisuudesta ymmärrä tuon enempää", vastasi Jaakko säveästi, "tiedän tosin tekeväni tuhmasti, vaan toisin en taida".
Jaakko oli oikeassa. Aikeistaan ei ollut muuta sanomista kuin että ne olivat tuhmasti, tuiki tuhmasti tuumitut! Vaan, olipa toki yksi, joka ei niitä tuhmina pitänyt, — leski ynnä orvot. Ja kun Jaakko näki heidän kiitollisuutensa, näki sen ilon, joka loisti heidän silmistään, sanoi hän itsekseen: "oikeinpa on mieleni hyvä, että noin tuhmasti tein'". Kovin kourin hän ryhtyikin työhön. Pienen perintö-osansa pani hän heti liikkeelle, voidakseen työskennellä suuremmassa määrässä. Vaikka nyt suurin osa talon omaisuutta tuli sen kautta hänen omakseen, ei hän kumminkaan itseään muuna pitänyt kuin lesken asian-ajajana. Jos hän olisi paremmin älynnyt etujaan valvoa, olisi kohtalonsa hänelle keveämmältä tuntunut, mutta sitä ei hänessä ollut miestä huomaamaan. Tulipa Jaakko paralle toinenkin rasitus ja, itse sitä huomaamattansa, oli hän niiden väkeväin sotasankarien kaltainen, joista oli saduissa lukenut. Hän teki työtä ankarasti, valvoi yöt ja piti vaan huolta toisten parhaasta, vaikk'ei hän siitä itse huomannut. Kävi, näet, niin, että Risto, joka ei nähnyt mitään vaivaa, pian sai perintöosansa loppuun ja tuli aina välisti Jaakolta lainaamaan rahoja. Jaakko antoi ilomielin, mitä veli pyysi.
— "Niin sen pitää olemankin", sanoi hän; "sinä et saa olla puutteessa, sinun pitää elämän huoletta ja murheetta, voidaksesi töitäsi toimitella; tule vaan luokseni ja ota mitä tarvitset". Vaan tämä jalomielinen käytös lisäsi Jaakon työkuormaa entistä enemmän.
Eräänä iltana tuli Risto pahalla tuulella Jaakon luo, istahti ja katseli äänetönnä kuinka veli teki työtä.