— "Mikä sinun on?" kysäsi Jaakko, tähystäen lautaa, jota höyläsi.
— "Min'oon kyllästynyt tämän elämän viheliäisyyteen", vastasi Risto "se on täpösen täynnä nöyryytyksiä ja erehdyksiä".
— "Niin, kyllä se on totta, kyllä täällä erehdyksiin joutuu", sanoi Jaakko myöntäen. "Minäkin, esimerkiksi, luulin saavani urakkatyökseni tuon kouluhuoneen rakennuksen, vaan eräs toinen tarjoutui tekemään sen vähemmästä".
— "Ei mokomaa tuhmaa toista ole", ajatteli Risto, vaan kun hän paljon piti veljestään, niin hän ei ajatustaan ilmaissut; puhalsihan vaan muutaman savupilven sikaristaan.
Kotvasen olivat veljekset ääneti; Jaakko rupesi viheltelemään höylätessään.
— "Etkö lähde ulos kävelemään?" kysyi Risto sitten.
— "Eipä minulla juuri olis aikaa", vastasi Jaakko; mutta nähdessään veljensä tyytymättömän katsannon, lisäsi hän: "no, mennään vaan".
He läksivät. Raikas, kaunis ilta ilahdutti Jaakkoa. Hän, joka oli tottunut päiväkaudet läpi olemaan työnsä ääressä, tunsi nyt itsessään oudon, suloisen tunteen, nähdessään luonnon heristymistä, ja rintansa paisui, hengittäen sisäänsä mietoa ilmaa. Kauvan unohduksissa olleet muistelmat kuvailivat hänen mielessään; kaikki oli entisellään, hän itsekin. Hän viittasi järvelle päin, puristi veljensä kättä ja sanoi: "Muistatko, Risto, kuinka me kerran luistelimme tuon järven jäällä? Muistatko, kuinka minä antauduin poliisin käsiin, jotta te sillaikaa pääsisitte pakoon, mutta poliisi päästi minut irti, sanoen teidän pettäneen minut?" Risto naurahti. "Kun joskus tulen niin varakkaaksi, että voin toiveeni toimeen panna", jatkoi Jaakko, "niin sitten laitan itselleni asuinhuoneen maalle, viheriöitseväin puiden suojaan, ja sen taakse laitan yrttitarhan ja ylt'ympäri korean piste-aidan. Luulisinpa saavani silloin halun naidakin". Ja ääneti katsoi Jaakko etehenpäin, ikäänkuin näkisi jo kauaksikin tulevaisuuteensa.
Silloin kuului äkkiä tulipalonmerkit, hätäkello soi, ja rusko, valoisampi kuin laskevan auringon, levisi taivaalle. Tuolta talojen takaa näkyy punainen tulipatsas; liekit ja säkenet tanssivat sen ympäri, ja purppurahuntu ympäröivi sitä. Tuo kaikki peittyy väliin valkoisiin, väliin mustiin savupilviin. Pilvet taivaalla näyttävät mahdottoman suurilta suopakuplilta tulta täynnä, ja tuuli kiidättää leimuavaa joukkoa sinne ja tänne. "Voi kuinka kaunis, kuinka komean kaunis näky!" huudahtaa Risto kääntyen veljeensä; "mutta mihinkä Jaakko sai? Luultavasti on mennyt tulipalolle pelastamaan", arvelee Risto, "kunhan vaan ei taaskin tekisi tuhmasti". Ja Risto astuu kotiansa, sepittämään oikein ihanaa runoa tulipalosta.
Jaakko teki tosin tuhmasti, mutta tällä kertaa syystä. Heti iski hänelle mieleen, että tulipalo voisi olla joko hänen asunnossaan tahi jossakin läheistöllä. Kauhistuen muistelee hän Riston palavaa sikaria ja että lesken ja lasten huone on työtuvan takana. Hän rientää siis kotiapäin eikä muista edes sanoa veljelleen jäähyvästiä. Pelkonsa ei olekaan turha; hän saapuu paikalle juuri silloin kuin ollaan nostamassa tikapuita, joiden avulla leski ja lapset saataisiin pelastetuiksi. Hän tungeikse lähemmäs, ja kun ei kukaan uskalla sitä, kiitää hän itse ylös tikapuita myöten, menee akkunasta sisään ja kehoittaa sisässä olevia tulemaan esille; vaan he ovat savusta sekä säikähdyksestä puolikuolleina. Aika, kallis aika menee hukkaan; Jaakko rientää huoneen sisälle, tarttuu ensin äitiin ja kantaa hänet ikkunalle, josta muut ottavat hänet vastaan, sitten kantaa hän lapset kaksitellen; mutta kun hän itse, iloiten pelastaneensa tärkeimmän tavaran, rientää tikapuille, syöksee sivuseinä paukkuen sisään, hänen päällensä; hän kaatuu lattialle. Vaan häntä ei sinne jätetä; hänen uljasta esimerkkiään seuraa kaksi urheaa miestä, jotka kiiruhtavat kytevien ja savuavien hirsien ylitse hänen avukseen, nostavat hänet ja kantavat turvalliseen paikkaan. Mutta minne? Rauhallisesta, hiljaisesta kodista ei ole muuta jäljellä kuin savuavat rauniot; — sairashuoneesen oli hän siis vietävä.