Risto, saatuaan tietää, miten veljelleen oli käynyt, kiiruhtaa, katumus ja murhe mielessään, veljensä sairasvuoteen viereen. Sairaanhoitajat katsovat häneen huolestuneina ja toistavat lääkärin lausuman tuomion: "ei ole mitään toivoa enään". Mutta Jaakko hymyilee hänelle, huolimatta vaivoistaan, ja sanoo: "Tottahan minä taaskin tein jonkun tuhmuuden?"
Risto kokee lohdutella häntä sekä itseään, ja kertoo kirjoittaneensa nyt juuri kauniin runoelman tulipalosta, jonka hän on verrannut tulta suitsuavaan vuoreen ja kaikkia tuhoja tekevään pyrstötähteen, joka tuo hirmuista kostoa kurjalle ihmiselle ja käyttää tulen petollisia henkiä palvelijoinaan; runonsa toivoo Risto saavansa myödyksi köyhän nikkarinlesken hyödyksi. Jaakon silmät loistavat ilosta; hän puristaa veljensä kättä ja sanoo ylpeydellä ja kunnioituksella: "Niin, niin, sinä kyllä voit semmoisia!"
Kahdeksan päivän perästä viedään Jaakko viimeiseen, ahtaasen lepokammioonsa. Kun ruumis on haudattu ja vieraat poissa, jääpi Risto haudalle seisomaan erään ystävänsä kanssa, joka ei vainajata tuntenut, vaan oli Ristoa seurannut Jaakon haudalle. Tämä katselee syvissä ajatuksissa poismeneviä saattovieraita ja niiden joukossa orpoja, jotka viimeisinä olivat lähteneet holhoja-vainajansa haudalta.
— "Veljesi", sanoo hän, "mahtoi olla varsin hyvä ihminen!"
Risto arvelee, että hänen oikeastaan pitäisi vastaaman: "Ei mokomaa tuhmaa toista ollut;" vaan kyyneleet purskahtavat hänen silmistään ja, syvästi liikutettuna, kuiskaisee hän: "Ei toista niin hyvää ihmistä mailmassa ollut!"
OPPIPOIKA.
(Kirjoittanut Emile Souvestre).
Keskipaikoilla tammikuuta vuonna 18— tapahtui eräässä mitä kurjimmissa asunnossa Mühlhausenissa [tehdaskaupunki Elsassin maakunnassa] yksi noita kurjia kohtauksia, joita köyhyys niin usein saattaa matkaan. Huononpäiväisessä ullakossa, jonka särkyneiden ruutujen kautta tuuli vinkueli sisään, makasi noin neljäkymmentä vuotta vanha vaimo räsyisellä vuoteella. Hänen riutunut muotonsa osoitti elämänlähteen hänessä jo kuivuneen.
Leski Kosmallin — se oli kuolevaisen nimi — oli täytynyt vuosimäärin taistella kovimman puutteen kanssa, ja hänen luonnostansa roteva ruumiinsa oli ylellisen työn kautta vähitellen riutunut. Miehensä kuoltua oli hän kahden poikansa kanssa, joista vanhin silloin oli tuskin neljäätoistakaan vuotta vanha, joutunut kovimpaan köyhyyteen, niin että hän töin tuskin jaksoi elättää lapsiansa. Jo kauan oli hän tuntenut voimainsa vähenevän, ja nyt, kun ne olivat peräti poissa, nyt herkesivät nekin ihmiset, joilta hän tähän asti oli saanut työtä, pitämästä huolta hänestä, sillä he, asian oikeata laitaa tuntematta, sanoivat häntä huolimattomaksi. Rohkaistuna ja autettuna olisi vaimo parka ehkä voinut voittaa tautinsa; mutta nyt, kun kaikki olivat hänet hyljänneet, oli hänen mahdoton taistella sitä vastaan. Eräänä iltana, tultuansa kotiin entistä uupuneempana ja nähtyänsä sekä halkokorin että ruokakaapin olevan tyhjinä, kutsui hän luokseen nuoremman poikansa.
— "Poikaseni", — sanoi hän — "ehkä meitä vielä Jumala armahtaa; mutta näinä päivinä en minä puolestani jaksa mitään tehdä, minä tunnen olevani hyvin kipeä. Sinä olet ollut työssäsi ahkera, tehtaan isäntä rakastaa sinua; kun hän saa kuulla, että sinulla ja veljelläsi on puute kaikista, niin ei hän mahtane kieltää sinulta osaa palkastasi etukäteen. Raskasta on pyytäminen, sen hyvin tiedän; mutta rohkaise nyt mielesi, poikani, onhan Jumala sanonut, että ihmisen pitää koettaman auttaa itseänsä".