Huolestuneena katsoi Fredrik äitiinsä; usein oli heiltä leipää ennenkin puuttunut, mutta ei vielä milloinkaan ollut äiti noin puhunut. Hän peljästyi äitinsä kalpeutta ja alakuloisuutta. Kyynelet pyrkivät hänen silmiinsä, mutta hän pidätti ne; hän läheni äitiänsä, pyysi häntä käymään vuoteelle ja sanoi nyt heti lähtevänsä tehtaan isännän, herra Kartmannin, luo.
Mutta tältä etukäteen saadut rahat riittivät tuskin muutamankaan päivän välttämättömimpiin tarpeisin, ja pian vallitsi tuossa köyhässä perheessä entinen puute.
Eräänä päivänä tammikuun lopulla oli Kosmall'in lesken huoneessa entistä kylmempi; turhaan olisi silmä haeskellut uunista ainoatakaan kipinää. Sen sijaan paloi vanhalla, madonsyömällä pöydällä kaksi vahakynttilää. Sairas oli juuri nauttinut Herran Ehtoollista. Hänen kumpikin poikansa oli polvillaan vuoteen vieressä; Fredrik näkyi olevan aivan nääntynyt murheesta; Frans, vanhempi poika, itki myös, mutta hänen kyynelensä tuntuivat olevan ainoastaan hetken liikutuksen synnyttämiä, ja tuossa pian lauhtuvassa murheessa huomasi helposti hänen luonteensa huolettomuuden ja tunnottomuuden.
Papin mentyä pois koetti sairas kohottautua ja pyysi viittauksella lapsiansa tarkasti häntä kuulemaan; sitten pani hän hermottomat kätensä kumpaisenkin lapsensa kaulan ympäri ja veti hennosti heidät lähemmäs vuodettaan.
— "Hetkisen kuluttua" — sanoi hän — "jäätte te orvoiksi, aivan oman onnenne nojaan. Jumala on hyvä minua kohtaan; hän kutsuu minut täältä pois sillä hetkellä, kuin käteni eivät enää jaksa teitä elättää. Olisin minä mielelläni vielä jonkun aikaa elänyt, pitääkseni teistä huolta … mutta koska nyt kerran kuolla täytyy, niin kuulkaa viimeiset neuvoni. Puutetta, lapseni saatte te vielä kyllä nähdä, ennenkuin tulette aikamiehiksi; mutta vaikkapa puutteenne olisi kuinka suuri hyvänsä, niin älkää unohtako sitä, että rehellisyys on ainoa rikkautenne. Usein, kun teillä ei ollut leipää, olisin voinut omistaa toisen tavarata, mutta mieluisammin tahdoin nähdä teidän kärsivän nälkää, kuin olisin tehnyt Jumalan käskyä vastaan. Sitä paitsi kohtalonne vast'edes käynee paremmaksi kuin se tähän asti on ollut. Sinä, Fredrik, olet vielä nuori, joulunpyhinä täytit sinä vasta kolmetoista vuotta, mutta sinä rakastat työtä. Mitä taas sinuun tulee, Frans", — jatkoi kuolevainen ja käänsi sammuvat silmänsä vanhempaan poikaansa — "älä närkästy sanoistani, äläkä katso niitä moitteeksi entisyydestä, vaan ainoastaan pyynnöksi tulevaisuuden varalta. Ota vaari itsestäsi, Frans! Sinulla ei ole halua työhön, ja siinähän kumminkin on ainoa suoja köyhäin rehellisyydelle. Jos ihmisellä ei ole halua jokapäiväisellä työllä leipäänsä ansaitsemaan, niin ei puutu paljon, ett'ei hän sitä varasta! Pysy Fredrikin luona, sillä hän on omaisesi, ja tottele hänen neuvojaan… Lupaa minulle — jatkoi hän ja likisti Fransin kättä — ett'et luovu veljestäsi".
Liikutettuna, kyynelöiden lupasi Frans sen, ja tuo lupaus näkyi rauhoittavan kuolevaista, sillä pikainen ilonväre kirkasti hetkeksi hänen kasvonsa.
— "Nyt kuolen rauhassa" — sanoi hän. — "Oi, armaat lapseni, älkäät unohtako, että kaikki, mitä olen kärsinyt, olen teidän tähtenne kärsinyt, ja pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani".
Näin sanottuaan pani hän jääkylmät kätensä kummankin poikansa pään päälle, jupisi muutamia epäselviä sanoja, jotka näkyivät olevan rukousta Jumalan puoleen ja jotka Jumala yksin kuuli, ja — huokasi viimeisen kerran.
Seuraavana päivänä seurasivat orvot vainajata hautausmaalle; he, kantajat ja pappi — siinä oli koko saattojoukko.
Lapsilta oli puuttunut rahaa murhevaatteiden ostamiseksi; Fredrikin ja hänen veljensä kyynelet olivat ainoa osoite sukulaisuuden siteistä vainajan ja häntä surevain välillä.