* * * * *
Jäätyänsä itsekseen erkanivat veljekset viipymättä kukin eri tielle. Frans murehti äitinsä kuolemata, sillä ainahan tuo käy kipeästi kevytmielisimmänkin sydämmelle, kun tietää kadottaneensa sen, joka häntä oli rakastanut ja hoitanut, mutta murhettansa hän ei luullut muuten voivansa lieventää kuin meluisissa huvituksissa. Äitinsä hautajaisten jälkeisenä päivänä hän jo luisteli muiden poikain kanssa jäällä. Fredrik sitä vastaan käsitti velvollisuutensa aivan toisin. Hillittyänsä ensimmäisen surunsa, hän päätti seurata äiti vainajan neuvoja ja lujasti käydä työhön käsin. Itkusta pöhöttynein silmin, kalpeana, murheellisella, mutta lujalla sydämmellä hän palasi tehtaasen. Herra Kartmann kun päivän kuluessa sattui kulkemaan hänen ohitsensa, pysähtyi.
— "Sinä olet monta päivää ollut poissa" — sanoi hän yksitotisesti
— "Ethän, toivoakseni, huolimattomaksi ruvenne?"
— "Minä holhoin äitiäni, herra".
— "Onko hänen sitten nyt parempi?"
— "Hän on kuollut", — vastasi Fredrik itkien.
Herra Kartmann näytti hämmästyvän.
— "Lapsi parkaa!" sanoi hän, "ja milloin?"
— "Toissa päivänä."
— "No, Fredrik", — vastasi tehtaan isäntä vilpittömällä myötätuntoisuudella — "saat olla koko tämän viikon poissa, palkkasi saat kumminkin täydellisesti".