— "Kiitoksia, herra" — vastasi poika — "mutta kun äitini tuolta ylhäältä näkee minut työn ääressä, niin hän varmaankin tuntee itsensä onnelliseksi; minä tottelen häntä, kun jään tänne".
Herra Kartmann pani sääliväisenä kätensä pojan pään päälle ja sanoi:
— "Se on oikein tehty, Fredrik; minä koroitan palkkasi".
Mutta eipä tuon orvon uutteruus pysähtynyt tehtaan työhön yksistänsä. Herra Kartmann ilmoitti perustaneensa iltakoulun niitä hänen tehtaassansa työskenteleviä poikia varten, joilla ei ollut tilaisuutta käydä kaupungin yleisissä kouluissa. Tämä sanoma tuotti Fredrikille suuren ilon.
Täällä hän nyt sai ensimmäiset opetuksensa. Usein oli hän kuullut äitinsä valittavan lastensa oppimattomuutta, jota hän ei mitenkään voinut poistaa, ja omasta kokemuksestansa elämässä oli Fredrik ruvennut ymmärtämään tiedon arvoa.
Mutta lapsi parka malttamattomuudessansa ei voinut läheskään aavistaa niitä esteitä, jotka häntä odottivat tällä uudella polulla. Jumala yksin tietää kuinka suurta sielun voimaa tarvitaan ensimmäistä luvun kammoamista voittamaan ja kuinka suurta tahdon lujuutta Fredrik tarvitsi, voittaaksensa luontoansa ja pakoittaaksensa sitä niin uuteen työhön. Liian vähän ansionmukaista kiitosta omannetaan rahvaan lapselle, joka edistyy opin tiellä: oppiminen on hänelle tuhatta kertaa vaivaloisempaa kuin rikkaan lapselle. Hänen ensimmäisessä kasvatuksessansa ei mikään valmista häntä hengelliseen työhön, elämä on hänelle pelkkää aineellisuutta vaan; tällä alalla liikkuvat hänen halunsa ja tunteensa. Niinpä oli Fredrikinkin laita. Hän oli syntynyt tehdaskaupungissa ja tultuansa seitsemän vuoden ikäiseksi, asetettiin hän koneen ääreen; hän näki sen käyvän, mutta ei voinut käsittää sen eri osain keskinäistä yhteyttä. Työnsä ei häneltä vaatinut muuta kuin ruumiillista voimaa ja ruumiillista tottumusta. Hänen järkensä oli työtön, ja sen täytyi siis välttämättömästi veltostua; se saattoi kiintyä johonkuhun esineesen ainoastaan silloin kuin sai siitä huvitusta. Vaikka Fredrik oli tehtaan toimeliaisin ja ahkerin työmies, niin oli tuo hengen toimeliaisuus hänelle vallan outoa: hän tarvitsi sen vuoksi suurta tahdon lujuutta, kiinnittääksensä sinne tänne heiluvat ajatuksensa yhteen esineesen. Mutta tuopa oli alussa aivan vaikeata, ajatukset eivät tahtoneet pysyä koossa; sitä paitsi puuttui häneltä melkein kokonaan muistia, joka ainoastaan uutteran harjoituksen kautta saadaan kehittymään ja pysymään. Tahdon voimalla ja kaiken kykynsä käyttämällä onnistui hänen vihdoin päästä ajatustensa herraksi ja antaa niille määrätty suuntansa. Ja sittenkuin hän kerran oli saanut tämän ensimmäisen voiton ja tehnyt henkiset kykynsä tahtonsa alaisiksi, kävi hänelle oppiminen helpoksi; mikä hänelle ennen oli ollut hämärätä, selkeni hänelle nyt; järkensä jaksoi ilman suuria ponnistuksia päättää syystä vaikutukseen; mutta kuinka paljon vaivaa, kuinka suurta malttia oli hän tarvinnut, siihen päästäksensä!
Joku aika sitten olivat veljekset jättäneet ullakkonsa ja ottaneet asuntonsa erään vanhan eukon, Ottilia Riedlerin, luona, joka oli ollut heidän äiti vainajansa ystävä. Täällä sai nyt Fredrik iltasilla emäntänsä kynttilän valossa lueskella ja muistella mitä edellisinä päivinä oli oppinut, ja sitenpä hän vihdoin, lujan malttinsa avulla, pääsi niin pitkälle, että kevään lopulla osasi jotensakin sujuvasti lukea.
Nyt tahtoi hän vuorostansa antaa opetusta Frans veljellensä, mutta kaikki hänen ahkeroimisensa ja pyyntönsä siinä kohden raukesivat turhaan.
— "Mitä minä siitä paranisin, osaanhan minä kehrätä puumulia ilmankin", vastasi Frans.
Fredrikin täytyi luopua toivostaan, saada veljensä kankeus voitetuksi; mitä taas häneen itseensä tulee, niin pitkitti hän oppimistaan ja edistyi, enemmän oman uutteruutensa kuin saamainsa opetusten avulla, kirjoittamisessa ja luvunlaskussa yhtä nopeasti kuin lukemisessakin.