Niin kului kaksi vuotta ja herra Kartmann lisäsi taaskin Fredrikille palkkaa.
Tehtaan koulussa opetettiin ainoastaan lukemaan, kirjoittamaan ja lukua laskemaan, mutta Fredrikin teki mieli tutustua myös mittaustieteen kanssa, jonka hän tiesi olevan välttämätöntä koneis-opin taitamiseen; Pahaksi onneksi puuttui häneltä kumminkin semmoisia kirjoja eikä hän jaksanut niitä ostaa.
Koittipa odottamaton ilo. Pyhän Yrjön päivänä oli herra Kartmannin nimipäivä. Kun tehtaan työmiehet tulivat isännällensä onnea toivottamaan, kutsui tämä Fredrikin esille ja pisti kultarahan hänen kouraansa.
— "Ota, poikaseni", — sanoi hän, — "tämä on palkinto, jonka olin määrännyt ahkerimmalle pojalle koulussani, ja olenpa iloinen, että juuri sinä sen olet ansainnut".
Kokonainen kultaraha! … tämä oli enemmän kuin Fredrik koskaan oli tohtinut toivoakaan; tämä oli hänen ihanimpain uniensa toteutuminen! Niin kokonaan huumauneena oli poika parka onnestansa, että hänen hämmästyksensä oli ainoa kiitollisuuden osoitus isännälle.
Kotvasen kuluttua istui Fredrik penkillä eukko Riedlerin pienessä puutarhassa, ihastuksissansa selaillen polvillansa olevia kirjoja; tuhansia toiveita, tuhansia tulevaisuuden aikeita välähteli hänen silmäyksessänsä!… Ensi kerran elämässään tunsi hän olevansa onnellinen!
Eräänä kesä-iltana oli Fredrik, tehtaasta palattuansa, istahtanut niinkuin ennenkin eukko Riedlerin huoneesen rauhassa lukemaan, kunnes pimeys pakoitti hänen panemaan kirjan kiinni. Ajatuksensa kääntyivät nyt luonnollisesti sitä esinettä kohti, joka häntä maailmassa enimmin liikutti; sadannen kerran kysyi hän itseltään, mitenkä mahtoi olla veljensä laita, tämä kun jo neljätoista päivää oli ollut kotoa poissa. Haikeudella muisti hän äitinsä viimeiset sanat: "pysykää eroittamattomina elämässä, niinkuin olette eroittamattomina pysyneet rakkaudessani!" Hän sanoi itsekseen, ett'ei äitinsä itse taivaassakaan liene aivan täydellisesti onnellinen, kun hänen viimeiset toivonsa ovat rauenneet tyhjään. Tässä murheessa oli Fredrikillä kumminkin yksi lohdutus: puhtaalla omalla-tunnolla taisi hän itsellensä sanoa, ett'ei hän puolestaan ollut mitään laiminlyönyt, täyttääkseen äiti vainajansa pyyntöä. Hän ei ollut Fransille avullinen ainoastaan neuvoja antamalla, ei, hän oli veljensä tähden ottanut puutettakin kärsiäkseen. Nyt näki hän työnsä olleen turhaa, nyt näki hän, että löytyy niitä, jotka katkovat entiset siteet! Nämä mietteet saattoivat hänet hyvin alakuloiseksi. Nyt ei hän odottanut, niinkuin ennen, kärsimättömyydellä, milloin eukko Riedler sytyttäisi pienen lamppunsa, jonka valossa hän saisi taas pitkittää töitänsä, vaan meni puutarhaan ja käveli siellä rauhattomana edes ja takaisin.
Äkkiä kuuli hän erään tuiki tutun äänen mainitsevan varovasti hänen nimeänsä. Fredrik katsahti taaksensa ja huomasi Fransin, jonka repaleiset vaatteet, kalpea ja riutunut muoto selvästi todistivat, kuinka kurjaa elämää hän oli viettänyt poissa ollessaan.
Surullisin ja säälivin silmin katsoi Fredrik hetkisen häneen, mutta tuo sääliväisyyden tunne, joka meidät, toisten vikoja nähdessämme, saattaa hämille, täytti hänet niin, ett'ei hän voinut tehdä yhtään kysymystä veljelleen.
Frans, jonka surutonta luonnetta ei häpeäkään voinut voittaa, rupesi ensiksi puhumaan.