Sai sanoma Pohjolahan,
Tieto kylmähän kylähän,
Väinölän vironneheksi,
Kalevalan pääsneheksi,
Noista nostanto-vi'oista, 5
Tau'ista tavattomista.
Louhi Pohjolan emäntä
Tuo tuosta kovin pahastui,
Nosti karhun kankahalta,
Kontion kovilta mailta, 10
Noille Väinölän ahoille,
Kalevalan karjamaille.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Veli seppo Ilmarinen 15
Taos mulle uusi keihäs!
Ois' otso otettavana
Karjoani kaatamasta."
Seppo keihyen takovi,
Eikä pitkän, ei lyhyen, 20
Takoi keski-laa'ullisen,
Sen susi sulalla seisoi,
Kontio terän kohalla,
Hirvi hiihti suoverossa,
Varsa varrella samosi, 25
Peura potki ponnen päässä.
Siitä vanha Väinämöinen
Läksi miehistä metsälle,
Otsosen tuvan ovelle,
Tasakärsän tanhu'ille; 30
Siinä otsosen tapasi,
Salon kullan saavuttavi,
Säteriset sängyt kaati,
Sijat kultaiset kumosi.
Katselevi kultoansa, 35
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoiseni,
Mesikämmen, kaunoiseni!
Elä suutu suottakana,
En minä sinua kaannut, 40
Itse hairahit havulta
Puhki puiset kaatiosi;
Sykysyiset säät lipeät,
Päivät pilviset pimeät."
"Metsän kultainen käkönen, 45
Kauniskarva röyhetyinen,
Heitä jo kylmille kotosi,
Asunmaasi autiaksi,
Lähe kulta kulkemahan,
Rahan armas astumahan, 50
Urohoisehen väkehen,
Miehisehen joukkiohon!"
Siitä vanha Väinämöinen,
Laulaja iän-ikuinen,
Astui soitellen ahoja 55
Kera kuulun vierahansa;
Jo soitto kotihin kuului,
Alle kattojen kajahus.
Vierähti väki tuvassa,
Lausui kansa kartanolla: 60
"Onko jo kuulu kulkemassa,
Salon auvo astumassa,
Koska soitellen tulevi,
Toitatellen torvettavi?"
Siinä vanha Väinämöinen 65
Jo kohta kotihin saapi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Varo'otte vaimo-raukat,
Ettei karja kammastuisi,
Pieni vilja pillastuisi, 70
Otson tullessa tuville,
Karvaturvan tunkeitessa!"
Vierähti väki tuvasta,
Lausui kansa kartanolta:
"Terve otso tultuasi, 75
Mesikämmen käytyäsi,
Näille pienille pihoille,
Kape'ille kartanoille!
Tuota toivoinkin ikäni,
Katsoin kaiken kasvin-ai'an, 80
Toivoin kuin hyveä vuotta,
Katsoin kuin kesän tuloa,
Kuni suksi uutta lunta,
Lyly liukasta lipua,
Neiti nuorta sulhokaista, 85
Punaposki puolisoa."
Siitä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähe jo kuulu kulkemahan,
Armas maata astumahan, 90
Alle kuulun kurkiaisen,
Alle kaunihin katoksen!
Eläkä otso tuosta huoli,
Jos tulevi turkin tunti,
Ei tuhota turkkiasi, 95
Karvojasi ei katsota,
Herjojen hetalehiksi,
Vaivaisien vaattehiksi."
Siitä vanha Väinämöinen
Otatti otsolta turkin, 100
Pani aitan parven päähän,
Lihat liitti kattilahan,
Kuparihin kullattuhun,
Vaskipohjahan patahan.
Kun oli keitto valmihina, 105
Saatu kattilat tulelta,
Jopa saatti saalihinsa,
Kuletteli kultaisensa,
Päähän pitkän pintalauan,
Kultaisihin kuppiloihin, 110
Simoa sirettämähän,
Olosia ottamahan.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kummun ukko kultarinta, 115
Tapion talon isäntä,
Metsän ehtoisa emäntä,
Kanssa muu Tapion kansa,
Tule jo häihin härkösesi,
Pitkävillasi pitoihin! 120
Nyt on kyllin kystä syöä,
Kyllin syöä, kyllin juoa,
Kyllin itsensä piteä,
Kyllin antoa kylälle."
Väki tuossa noin sanovi, 125
Kansa kaunis vieretteli:
"Mitä tehen metsä mieltyi,
Taipui ainoinen Tapio,
Jotta antoi ainokkinsa,
Menetti mesikkisensä; 130
Oliko keihon keksimistä,
Tahi nuolen noutamista?"
Vaka vanha Väinämöinen
Tuopa tuohon vastaeli:
"Ei ollut keihon keksimistä, 135
Ampuen ajelemista,
Itse vieri vempeleltä,
Horjahti havun selältä,
Risut rikkoi rintapäänsä,
Varvut vatsansa hajotti." 140
Kun oli kyllin kystä syöty,
Kyllin syöty, kyllin juotu,
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Otsoseni, ainoseni, 145
Mesikämmen, kaunoiseni!
Viel' on matka käyäksesi,
Retki reiahellaksesi,
Tästä pienestä pesästä,
Matalaisesta majasta, 150
Vasten varvikko-mäkeä,
Kohti vuorta korkeata,
Petäjähän penseähän,
Honkahan havu-satahan;
Hyvä siin' on ollaksesi, 155
Armas aikaellaksesi,
Luona tiukujen tirinän,
Karjan kellon kuuluvilla."
Siitä saatti saalihinsa,
Ehätti erän vähänsä, 160
Kulta-kunnahan kukulle,
Vaskiharjun hartioille;
Pani puuhun puhtahasen,
Honkahan havu-satahan,
Oksallen olovimmalle, 165
Lehvälle leveämmälle,
Iloksi inehmisille,
Kunnioiksi kulkijoille.
Siitä vanha Väinämöinen
Laikahtihe laulamahan 170
Päivän päätyvän iloksi,
Illan kuulun kunniaksi.
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
"Piä nyt pihti valkeata, 175
Jotta lauloa näkisin!
Lauloa luku tulevi,
Suuni soia tahtelevi."
Siinä lauloi, jotta soitti,
Pitkin iltoa iloitsi, 180
Lausui laulunsa lopuksi,
Itse virkki viimeiseksi:
"Anna toistekki Jumala,
Vastaki vakainen luoja,
Näin näissä elettäväksi, 185
Toiste toimiteltavaksi,
Näissä häissä pyyly-poian,
Pitkävillaisen pioissa!"
"Anna ainaki Jumala,
Toistekki totinen luoja, 190
Soivaksi Tapion torven,
Metsän pillin piukovaksi,
Näillä pienillä pihoilla,
Kapeilla kartanoilla!"
"Päivät soisin soitettavan, 195
Illat tehtävän iloa,
Näillä mailla mantereilla,
Suomen suurilla tiloilla,
Nuorisossa nousevassa,
Kansassa kasuavassa." 200
Seitsemäsviidettä runo
Kuu ja aurinko laskeutuvat alas Väinämöisen soittoa kuulemaan; Pohjolan emäntä saapi ne siitä ja sulkee vuoreen, vieläpä saapi tulenki Kalevalasta katoamaan; vv. 1-32. — Ukko taivaalla iskee tulta ja laittaa tytön tuuvittamaan sitä uudeksi kuuksi ja auringoksi; tuuvittelija vahingossa pudottaa tulen maahan; vv. 33-64. — Väinämöinen ja Ilmarinen lähtevät pudonnutta tulta hakemaan, tulevat isolle joelle, laittavat veneen, lähtevät soutelemaan; vaimo tulee vastaan ja kysyy, millä matkalla olivat, vastaavat lähteneensä tulta tiedustamaan; vv. 65-94. — Vaimo kertoo tulen tekemät tuhotyöt Tuurin tuvassa, mitenkä se siitä oli Aluen järveen laitettu, kuinka se oli siellä telmännyt ja vieläki vaivasi kaloja siellä; vv. 95-158. — Väinämöinen ja Ilmarinen kokevat verkolla pyytää tulen vaivoissa valittavan kalan; se työ heillen ei kuitenkaan onnistu; vv. 159-192.
Vaka vanha Väinämöinen
Kauan soitti kanteletta,
Sekä soitti, jotta lauloi,
Jotta ilmankin iloitsi.
Soitto kuului kuun tupihin, 5
Ilo päivän ikkunoille,
Kuu tuvastahan tulevi,
Päivä astui aitastansa,
Kuuhut koivun konkelolle,
Päivä latvahan petäjän, 10
Kanteletta kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Louhi Pohjolan emäntä
Ne tuosta käsin tavotti,
Kätki kuun kumottamasta 15
Kirjarintahan kivehen,
Lauloi päivän paistamasta
Vuorehen teräksisehen,
Lauloi varsin valkeanki,
Tulen Väinölän tuvilta, 20
Sai tuvat tulettomiksi,
Pirtit valkeattomiksi.
Jo oli yö alinomainen,
Pitkä pilkkosen pimeä,
Yö oli Kalevalassa, 25
Noilla Väinölän tuvilla,
Sekä tuolla taivahalla,
Ukon ilman istumilla.
Tukela tuletta olla,
Vaiva suuri valkeatta, 30
Ikävä inehmisien,
Ikävä itsen Ukonki.
Tuo Ukko ylijumala
Alkoi tuota ouostella,
Mikä kumma kuun e'essä, 35
Mikä terhen päivän tiessä,
Kun ei kuu kumotakkana,
Eikä päivä paistakkana.
Astui pilven äärtä myöten,
Taivahan rajoa myöten, 40
Sukassa sinertävässä,
Kirjavassa kaplukassa,
Kävi kuuta etsimähän,
Päiveä tapoamahan;
Eipä kuuta löy'äkkänä, 45
Päiveä tapoakkana.
Tulta iski ilman Ukko
Miekalla tuliterällä,
Antoi neien tuu'itella,
Ilman immen vaapotella, 50
Kuun uuen kuvoamaksi,
Uuen auringon aluksi.
Impi tulta tuu'itteli,
Vaapotteli valkeaista,
Tuli tuhmalta putosi, 55
Valkea varattomalta,
Kätösiltä kääntelijän,
Sormilta somittelijan.
Kirposi tulikipuna,
Putosi punakeränen, 60
Halki tuon ihalan ilman,
Luojan luomilta tiloilta,
Ylähältä taivahasta,
Alaisehen maa-emähän.
Sanoi vanha Väinämöinen: 65
"Veli seppo Ilmarinen,
Lähtekämme katsomahan,
Mikä tuo tuli tulonen
Yläisistä taivosista
Alaisihin maa-emihin!" 70
Läksivät urosta kaksi
Tulen siirtymä-sijoille,
Joki joutuvi etehen,
Melkeän meren tapainen.
Siinä vanha Väinämöinen 75
Alkoi veisteä venettä,
Alla korven kolkutella,
Toinen seppo Ilmarinen
Laati kuusesta meloja,
Petäjästä järkäleitä. 80
Niin veivät venon vesille,
Soutelevat, joutelevat,
Ympäri Nevan jokea,
Nevan nientä kiertelevät.
Vaimo vastahan tulevi 85
Puhutellen, lausutellen:
"Minne te menettä miehet,
Kunne läksitte urohot?"
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse virkki, noin nimesi: 90
"Onp' on matka mielessämme,
Mennä tulta tietämähän,
Jok' on tullut taivahasta,
Puhki pilvien pu'onnut."
Vaimo tuon sanoiksi virkki: 95
"Tuli on tuima tie'ettävä,
Jo teki tuli tekoset,
Tuikahti tulikipuna
Luojan luomilta tiloilta
Halki tuon ihalan ilman 100
Tuurin uutehen tupahan,
Palvoisen laettomahan."
"Äiti lastansa imetti
Alla reppanan retuisen,
Tuohon tultua tulonen 105
Poltti lapsen kätkyestä,
Se lapsi meni Manalle,
Tuskissa tulen punaisen."
"Emo ei Manalle mennyt,
Se tunsi tulen manata, 110
Valkeaisen vaivutella,
Aaltoihin Aluen järven."
"Tuo ange Aluen järvi
Tuost' oli syttyä tulehen,
Säkehinä säihkyellä, 115
Kuohui kuusien tasalle,
Ärjyi päälle äyrähien,
Tuon tuiman tulen käsissä."
"Kalat tuossa katselevat,
Ahvenet ajattelevat, 120
Miten olla, kuin eleä;
Niin meni sinervä siika,
Nieli tuon tulisorosen,
Vajotteli valkeaisen."
"Oli aikoa vähäsen, 125
Tuli tuska nielijälle,
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle."
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven: 130
'Ei ole vienossa ve'essä
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen,
Vaivannoissa valkeaisen.'"
"Niin tuli kulea kuuja, 135
Nieli tuon sinervän siian;
Oli aikoa vähäsen,
Tuli tuska nielijälle,
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle." 140
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven:
'Ei ole vienossa ve'essä
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen, 145
Vaivannoissa valkeaisen.'"
"Niin tuli halea hauki,
Nieli tuon kulean kuujan;
Oli aikoa vähäsen,
Tuli tuska nielijälle, 150
Vaikea vajottajalle,
Pakko paljon syönehelle."
"Uiskenteli, kuiskenteli,
Ympäri Aluen järven:
'Ei ole vienossa ve'essä 155
Minun kurjan nielijätä,
Näissä tuskissa tulosen,
Vaivannoissa valkeaisen.'"
Vaka vanha Väinämöinen,
Toinen seppo Ilmarinen, 160
Nuotan niinisen kutovi,
Katajaisen kaikuttavi,
Sen painoi paju-vesillä,
Raian kuorilla rakenti.
Veivät verkkonsa vesille 165
Lahen suihin, luo'on päihin,
Lohiluotojen lomihin,
Siikasaarien sivuihin.
Käestelevät, käänteleivät,
Aina verkoilla asuvat, 170
Vienoilla lahen vesillä,
Saarilla selällisillä;
Ei saa'a kaloa tuota,
Jota tarkoin tarvitahan.
Jo tuossa kalat valitti, 175
Hauki hau'ille sanovi,
Kysyi siika säynähältä,
Lohi toiselta lohelta:
"Joko kuoli kuulut miehet,
Katosi Kalevan poi'at, 180
Liina-nuotan nuikuttajat,
Lankapaulan laa'ittajat,
Suuren tarpoimen talujat,
Pitkän varren vaikuttajat?"
Kuuli vanha Väinämöinen, 185
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei ole kuollehet urohot,
Kaatunut Kalevan kansa;
Yksi kuoli, kaksi syntyi,
Joill' on tarpoimet paremmat, 190
Varret vaaksoa pitemmät,
Nuotat kahta kauheammat."
Kahdeksasviidettä runo
Laitetaan kerkiämiseen mahdottoman iso nuotta; vv. 1-26. — Lähdetään tulen niellyttä kalaa nuotalla pyytämään; lopulta se saadaanki apajaan; vv. 27-68. — Tuli samassa kun saadaan siian vatsasta ilmi puikahtaa käsistä pois, polttaa pahasti Ilmarista ja metsään kohottuansa hävittää paljon maita; vv. 69-100. — Väinämöinen lähtee tulta takaa ajamaan, tapaa sen viimein ja viepi pimeihin Kalevalan tupiin; vv. 101-132. — Ilmarinen paranteleikse tulen polttama-vioista ja tulee jälleen entiseen terveyteensä; vv. 133-178.
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Tuosta tuumille tulevi,
Ajeleikse arveloille,
Nuotan liinaisen kutoa, 5
Satahisen saa'utella.
Sen sisaret kehreävät,
Kälykset kävylle lyövät,
Veljet verkoksi kutovat,
Apet ainoille panevat, 10
Yhtenä kesäisnä yönä,
Kahen päivyen kes'ellä.
Siinäkö käpynen kääntyi,
Palautui painopalko,
Kun sai nuotta valmihiksi, 15
Lankapaula laa'ituksi,
Yhtenä kesäisnä yönä,
Vielä puolessa sitäki.
Saipa nuotta valmihiksi,
Lankapaula laa'ituksi, 20
Perältä satoa syltä,
Siulat seitsentä satoa;
Sen kivestivät somasti,
Lau'ustivat laatusasti,
Yhtenä kesäisnä yönä, 25
Kahen päivyen kes'ellä.
Siitä läksivät urohot,
Veivät verkkonsa vesille,
Yksi siula heitettihin
Saarehen selällisehen, 30
Siula toinen heitettihin
Niittykannan niemeksehen,
Nostin tuonne laa'itahan
Vanhan Väinön valkamahan.
Pohetahan, potketahan, 35
Ve'etähän, vennotahan,
Ve'etähän pitkin vettä,
Pohetahan poiken vettä;
Saa'ahan kaloja kyllin,
Ihveniä, ahvenia, 40
Lahnoja, lohikaloja,
Ei saa'a sitä kaloa,
Kuta vasten nuotta tehty,
Lankapaula laa'ittuna.
Silloin vanha Väinämöinen 45
Vielä verkkoja lisäsi
Viiellä sylisa'alla,
Köyttä saalia seitsemällä,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Viekämme syville verkot, 50
Vetäkämme vettä vielä,
Toki toinenkin apajas!"
Verkot vietihin syville,
Ennätettihin etemmä,
Ve'ettihin vettä vielä, 55
Toki toinenkin apajas.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse nuotan nostannassa
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Jo nyt on kalainen karhi 60
Tämän nuotan nostimilla,
Satalauan laskimilla."
Siitä nuotta nostetahan,
Puretahan, puistetahan,
Venehesen Väinämöisen, 65
Saa'ahan kalainen karhi,
Kut' oli vasten nuotta tehty,
Lankapaula laa'ittuna.
Vaka vanha Väinämöinen
Siivosi kalaisen karhin, 70
Sai sieltä halean hau'in,
Kut' oli viikon pyyettynä.
Siitä hauki halkaistahan,
Suu levä levitetähän;
Vatsasta halean hau'in 75
Löytähän kulea kuuja,
Vatsassa kulean kuujan
Siell' oli sileä siika,
Sisällä sileän siian
Siell' oli sinikeränen, 80
Siian suolen soukerossa,
Kolmannessa koukerossa.
Sisältä sinikeräsen
Putosi punakeränen,
Keskeltä punakeräsen 85
Tuikahti tuli-soronen,
Poltti parran Väinämöisen,
Sepolta sitäi pahemmin
Poltti puolen poskipäätä,
Käsiänsä kärventeli. 90
Meni siitä mennessänsä
Aalloitse Aluen järven,
Karkasi katajikolle,
Niin paloi kataja-kangas,
Kohautti kuusikkohon, 95
Poltti kuusikon komean,
Vieri vieläkin etemmä,
Poltti puolen Pohjan maata,
Sakaran Savon rajoa,
Kahen puolen Karjalata. 100
Vaka vanha Väinämöinen
Itse läksi astumahan,
Ylös korpehen kohosi,
Tuon tuiman tulen jälille;
Tapasi tulosen tuolta 105
Kahen kannon juuren alta,
Leppä-pökkelön sisästä,
Lahokannon kainalosta.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki: 110
"Tulonen Jumalan luoma,
Luoma luojan valkeamme!
Syyttäpä menit syvälle,
Asiatta aivan kauas,
Teet paremmin, kun paloat 115
Kivisehen kiukahasen,
Kytkeihet kypenihisi,
Himmennäihet hiilihisi,
Päivällä pieltäväksi
Kotapuissa koivuisissa, 120
Yöllä piileteltäväksi
Kehän kultaisen kuvussa."
Tempasi tulosen tuolta
Palavoihin pakkuloihin,
Koivun kääpihin kovihin, 125
Vaskisehen kattilahan;
Kantoi tulta kattilassa,
Koivun kuorella kuletti,
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen; 130
Sai tuvat tulellisiksi,
Pirtit valkeallisiksi.
Itse seppo Ilmarinen
Syrjin syöstihe merehen,
Veäikse vesikivelle, 135
Ranta-paaelle paneikse,
Tuskissa tulen palavan,
Vaike'issa valkeaisen.
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 140
"Millä nyt tulta tummentelen,
Valkeaista varventelen,
Ettei viikkoa vihoisi,
Kovin kauvan karvastaisi?"
"Tule tytti Turjan maalta, 145
Neiti laskeite Lapista,
Hyyssä sukka, jäässä kenkä,
Hallassa hamehen helmat,
Hyinen kattila käessä,
Jäinen kauha kattilassa; 150
Viskoa vilua vettä,
Riittehistä ripsuttele,
Paikoille palanehille,
Tulen tuimille vioille!"
"Kun ei tuosta kyllin liene, 155
Tule poika Pohjolasta,
Mies pitkä Pimentolasta,
Lapsi täyestä Lapista,
Hyytä kelkalla vetäös,
Jäätä reellä reutoellos, 160
Tuiman tunturin laelta,
Vaaran vankan liepeheltä!
Sillä hyyllä hyy'yttele,
Jää-vilulla jäähyttele,
Tulen tuomia vikoja, 165
Panun tuiki paahtamia!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Oi Ukko ylijumala!
Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
Sa'a voietta hyveä, 170
Paikoille palanehille,
Vian tuiki tullehille!"
Sillä seppo Ilmarinen
Tuota tulta tummenteli,
Valkeata vaimenteli; 175
Sai seppo paranneheksi,
Entisellehen ehoksi,
Muinaisensa muotoiseksi.
Yhdeksäsviidettä runo
Pyydetään Ilmarista takomaan uutta kuuta ja aurinkoa; Ilmarinen ne takoo, mutta ei saa valaisemaan; vv. 1-26. — Väinämöinen saapi arvalta tietää, kuun ja auringon Pohjolan kivimäessä olevan; vv. 27-50. — Väinämöinen lähtee Pohjolaan, tappelee Pohjan poikain kanssa ja voittaa ne, mutta ei saa vieläkään kuuta ja aurinkoa vuoresta ulos; vv. 51-90. — Kääntyy sieltä kotiin ja pyytää Ilmarisen takomaan avaimia ja muita aseita, joilla kiskoisi vuoren auki. Pohjolan emäntä lentää pajalle, kysyy mitä Ilmarinen takoi, ja saapi vastaukseksi kaularengasta hänelle itsellensä taottavan; vv. 91-124. — Pohjolan emäntä menee, laskee kuun ja auringon irti, lentää sitte uudelleen pajan kynnykselle ja ilmoittaa kuun ja auringon entisillä sijoillansa taivaalla olevan; vv. 125-150. — Väinämöinen nähtyänsä kuun ja auringon taivaalla tervehtää niitä ja toivottaa niiden aina kauniisti paistavan ja saattavan onnea ja terveyttä ihmisille; vv. 151-190.
Ain' on päivä paistamatta,
Kuu kulta kumottamatta,
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla;
Vilu viljalle tulevi, 5
Karjallen olo kamala,
Kun ei konsa päivyt paista,
Eikä kuuhuet kumota.
Nuoret neuvoa pitävät,
Ikäpuolet arvelevat, 10
Kuinka kuutta lietänehe,
Päivättä elettänehe;
Päätyvät sepon pajahan,
Sanelevat, saattelevat:
"Nouse seppo seinän alta, 15
Takoja kiven takoa,
Takomahan uutta kuuta,
Uutta auringon keheä!
Pah' on kuun kumottamatta,
Outo päivän paistamatta." 20
Nousi seppo seinän alta,
Takoja kiven takoa,
Kuun on kullasta kuvasi,
Hopeasta päivän laati,
Ei kumota kulta kuuna, 25
Paista ei päivänä hopea.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Nyt on aika arvan käyä,
Miehen merkkiä kysyä, 30
Minne meiltä päivä päätyi,
Kunne meiltä kuu katosi."
Leikkasi lepästä lastut,
Laittoi lastut laa'ullensa,
Kävi arvat kääntämähän, 35
Sormin arvat suortamahan,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Sano totta luojan merkki,
Juttele Jumalan arpa, 40
Minne meiltä päivä päätyi,
Kunne meiltä kuu katosi,
Kun ei ilmoisna ikänä
Nähä noita taivahalla!"
Toi arpa toet sanomat, 45
Varmat liitot liikahutti,
Sanoi päivän saaneheksi,
Kuun tuonne kaonneheksi,
Pohjolan kivimäkehen,
Vaaran vaskisen sisähän. 50
Siitä vanha Väinämöinen
Jopa läksi, jotta joutui,
Pimeähän Pohjolahan,
Summahan Sariolahan.
Tuli Pohjolan tuville, 55
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Minnes meiltä päivä päätyi,
Kunnes meiltä kuu katosi?"
Pohjan poikaset sanovi,
Paha parvi pauhoavi: 60
"Tuonne teiltä päivä päätyi,
Päivä päätyi, kuu katosi,
Kirjarintahan kivehen,
Rautaisehen kalliohon,
Sielt' ei pääse päästämättä, 65
Selviä selittämättä."
Vaka vanha Väinämöinen
Veti miekan, riisui rauan,
Tempasi tuliteräisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 70
"Mitelkämme miekkojamme,
Katselkamme kalpojamme,
Eikö kuu kivestä pääsne,
Pääsne päivä kalliosta!"
Mentihin ulos pihalle, 75
Käytihin käsirysyhyn,
Ruvettihin miekkasille;
Siitä vanha Väinämöinen
Löip' on kerran leimahutti,
Iski kerran, iski toisen, 80
Listi kuin naurihin napoja
Päitä Pohjan poikasien.
Kävi kuuta katsomahan,
Päiveä kerittämähän,
Kirjarinnasta kivestä, 85
Rautaisesta kalliosta;
Kourin koitteli ovia,
Salpoja sanan väellä,
Ei ovet käsin avau,
Salvat ei sanoista huoli. 90
Silloin vanha Väinämöinen
Kohta kääntyvi kotia,
Meni sepponsa pajahan,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh seppo Ilmarinen! 95
Taos kuokka kolmihaara,
Tao tuuria tusina,
Avaimia aika kimppu,
Joilla kuun kivestä päästän,
Päivän päästän kalliosta." 100
Se on seppo Ilmarinen
Takoi miehen tarpehia,
Takoi päivän, tuosta toisen,
Takoi kohta kolmannenki.
Päivälläpä kolmannella 105
Louhi Pohjolan emäntä
Siitti siivet sulkinensa,
Levahutti lentämähän,
Lenti Ilmarin pajalle,
Istui pajan ikkunalle. 110
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mit' olet otus hakeva,
Istut lintu ikkunalla?"
Lintu kielelle paneikse, 115
Havukkainen haastelevi:
"Mitä seppo siitä laa'it,
Kuta rautio rakennat?"
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 120
"Taon kaularenkahaista
Tuolle Pohjolan akalle,
Jolla kiinni kytketähän
Vaaran vankan liepehesen."
Louhi Pohjolan emäntä 125
Jo tunsi tuhon tulevan,
Heti loihe lentämähän,
Lenti poies Pohjolahan,
Laski kuun kivestä irti,
Päästi päivän kalliosta; 130
Itse muuksi muutaltihe,
Kyhäisihe kyyhkyseksi,
Lenteä lekuttelevi
Sepon Ilmarin pajahan,
Lenti lintuna ovelle, 135
Kyyhkysenä kynnykselle.
Se on seppo Ilmarinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Mitä lintu tänne lennit,
Tulit kyyhky kynnykselle?" 140
Vastasi otus ovelta,
Virkkoi kyyhky kynnykseltä:
"Tuota lienen kynnyksellä
Sanomata saattamassa,
Jop' on kuu kivestä nousnut, 145
Pääsnyt päivä kalliosta."
Se on seppo Ilmarinen
Kävi itse katsomahan,
Astuvi pajan ovelle,
Katsoi tarkoin taivahalle, 150
Näki kuun kumottavaksi,
Näki päivän paistavaksi.
Siitä seppo Ilmarinen
Kävi luoksi Väinämöisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 155
"Ohoh vanha Väinämöinen!
Käyppä kuuta katsomahan,
Päiveä tähyämähän,
Jo ovat tarkoin taivahalla,
Sijoillansa muinaisilla." 160
Vaka vanha Väinämöinen
Pistihen ulos pihalle,
Katsahtavi taivahalle,
Itse tuon toeksi tunsi:
Kuu oli nousnut, päivä pääsnyt, 165
Taivon aurinko tavannut.
Silloin vanha Väinämöinen
Sai itse sanelemahan,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 170
"Terve kuu kumottamasta,
Kaunis kasvot näyttämästä,
Päivä kulta koittamasta,
Aurinko ylenemästä!"
"Kuu kulta kivestä pääsit, 175
Päivä kaunis kalliosta,
Nousit kullaisna käkenä,
Hope'isna kyyhkyläisnä,
Elollesi entiselle,
Matkoillesi muinaisille." 180
"Nouse aina aamusilla
Tämän päivänki perästä,
Teeppä meille terveyttä,
Siirrä saama saatavihin,
Pyytö päähän peukalomme, 185
Onni onkemme nenähän!"
"Käy nyt tiesi tervehenä,
Matkasi imantehena,
Päätä kaari kaunihisti,
Pääse illalla lepohon!" 190