Louhi varustaa Pohjan väen, lähtee takaa ajamaan ja on jo vähällä saavuttaa Väinämöisen merellä; vv. 1-48. — Kun Pohjan pursi yhä lähenee ja paraskaan soutu ei auta, täytyy Väinämöisen miettiä toinen keino ja luoda salakari meren pohjaan, johon Pohjolan pursi sitte puuttuu ja särkyy; vv. 49-84. — Louhi muutaikse linnuksi, lentää kokkona Väinämöisen maston päähän, tavottaa sampoa ja saapi sen veteen kaadetuksi, jossa se särkyy palasiksi. Niitä sitte aalto ajaa rantaan, mitä meren pohjaan ei uponnut; vv. 85-120. — Väinämöinen toki ihastuu, kun näkee muutamia sammon palasia rannalle ajautuvan; Louhi pahoillaan valtansa menettämisestä palajaa Pohjolaan, ei saaden koko sammosta paitsi kannen jälelle; vv. 121-148. — Väinämöinen maalle noustuansa kokoaa tarkoin kaikki sammon palaset ja saattaa ne kasvamaan, rukoillen Jumalalta onnea suloiselle Suomellensa; vv. 149-180.
Louhi Pohjolan emäntä
Laittoi miehet miekkoihinsa,
Rakenteli Pohjan purren,
Suoritti sotavenosen,
Siitä läksi laskemahan, 5
Sekä läksi, jotta joutui,
Sampoa tapoamahan,
Venehestä Väinämöisen.
Vaka vanha Väinämöinen
Laskevi sinistä merta, 10
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Oi sie lieto Lemmin poika,
Nouse purjepuun nenähän!
Katsaise etinen ilma,
Tarkkoa takainen taivas, 15
Onko selvät ilman rannat."
Tuopa lieto Lemminkäinen
Nousi purjepuun nenähän,
Katsoi iät, katsoi lännet,
Katsoi luotehet, etelät, 20
Katsoi poikki pohjan rannan,
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Pieni on pilvi pohjosessa,
Pilven lonka luotehessa."
Sanoi vanha Väinämöinen: 25
"Ei se pilvi ollekkana,
Se on pursi purjehinen;
Katso toiste tarkemmasti!"
Katsoi toiste, katsoi tarkoin,
Sanovi sanalla tuolla: 30
"Saari kaukoa näkyvi,
Etähältä ennättävi,
Havukoita haavat täynnä,
Koivut kirjo-koppeloita."
Sanoi vanha Väinämöinen: 35
"Jo vainen valehtelitki;
Havukoita ei ne olle,
Eikä kirjo-koppeloita,
Ne on Pohjan poikasia;
Katso tarkoin kolmannesti!" 40
Se on lieto Lemminkäinen
Katsoi kerran kolmannenki,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Jo tulevi Pohjan pursi, 45
Satahanka hakkoavi,
Sata miestä soutimilla,
Tuhat ilman istumassa."
Silloin seppo Ilmarinen
Souti kourilla kovilla, 50
Souti lieto Lemminkäinen,
Souti kansa kaikenlainen;
Lyllyivät melat lyhyiset,
Hangat piukki pihlajaiset,
Nenä hyrski hylkehenä, 55
Perä koskena kohisi,
Eipä matka eistykkänä,
Ei pakene puinen pursi.
Vaka vanha Väinämöinen
Jo tunsi tuhon tulevan, 60
Arvelee, ajattelevi,
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Vielä mä tuohon mutkan muistan,
Keksin kummoa vähäsen."
Otti piitä pikkuruisen, 65
Tauloa taki vähäsen,
Ne merehen mestoavi
Yli olkansa vasemman,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella: 70
"Tuosta tulkohon karinen,
Salasaari kasvakohon,
Johon juosta Pohjan purren,
Satahangan halkiella!"
Se siitä kariksi kasvoi, 75
Loihe luo'oksi merehen,
Itähän pitemmin puolin,
Poikkipuolin pohjosehen.
Tulla puikki Pohjan pursi,
Halki aallon hakkoavi, 80
Juoksi luotohon lujasti,
Kaaret poikki katkieli,
Meren myrskyn hiertimessä,
Lainehen rapa'imessa.
Louhi Pohjolan emäntä 85
Tohti toisiksi ruveta,
Levitäikse lentämähän,
Kokkona kohotteleikse,
Sata miestä siiven alla,
Tuhat purston tutkaimella, 90
Sata miestä miekallista,
Tuhat ampuja-urosta.
Yllättävi Väinämöisen,
Lenti purjepuun nenähän,
Oli pursi päin pu'ota, 95
Laiva laioin kallistua.
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Ohoh Pohjolan emäntä!
Joko saat jaolle sammon 100
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen?"
Sanoi Pohjolan emäntä:
"En lähe jaolle sammon
Sinun kanssasi katala, 105
Kerallasi Väinämöinen."
Tahtoi sampoa tavata
Venehestä Väinämöisen,
Sammon saatatti vetehen,
Selvälle meren selälle; 110
Siinä sai muruiksi sampo,
Kirjokansi kappaleiksi.
Mi meni muruja noita,
Sammon suuria paloja,
Alle selvien vesien, 115
Ne jäivät ve'en varaksi;
Noita toisia muruja,
Sammon pieniä paloja,
Tuuli maalle työnnytteli,
Aalto rannalle ajeli. 120
Vaka vanha Väinämöinen
Näki tyrskyn työntelevän,
Hyrskyn maalle hylkeävän,
Noita sampuen muruja,
Hän tuosta toki ihastui, 125
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tuost' on siemenen sikiö,
Alku onnen ainiaisen,
Tuosta kyntö, tuosta kylvö,
Tuosta kasvu kaikenlainen 130
Suomen suurille tiloille,
Suomen maille mairehille."
Louhi Pohjolan emäntä
Itse tuossa arvelevi:
"Jo minulta valta vaipui, 135
Jo aleni arvioni,
Eloni meni merehen,
Sampo särkyi lainehisin."
Läksi itkien kotihin,
Polotellen pohjosehen, 140
Ei saanut sanottavata
Koko sammosta kotihin;
Veipä kuitenki vähäsen
Sormella nimettömällä,
Kantoi kannen Pohjolahan, 145
Sai rivan Sariolahan;
Siit' on polo Pohjolassa,
Elo leivätön Lapissa.
Vaka vanha Väinämöinen
Itse maalle mentyänsä 150
Löyti sampuen muruja,
Kirjokannen kappaleita,
Rannalta merelliseltä,
Hienoselta hietikolta.
Saattoi sampuen muruset, 155
Kirjokannen kappalehet,
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Kasvamahan, karttumahan,
Saamahan, satoamahan, 160
Olu'iksi ohraisiksi,
Leiviksi rukihisiksi.
Siinä vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Anna luoja, suo Jumala, 165
Anna onni ollaksemme,
Hyvin ain' eleäksemme,
Kunnialla kuollaksemme,
Suloisessa Suomen maassa,
Kaunihissa Karjalassa!" 170
"Ole puolla poikiesi,
Aina lastesi apuna,
Aina yöllisnä tukena,
Päivällisnä vartiana,
Vihoin päivän paistamatta, 175
Vihoin kuun kumottamatta,
Vihoin tuulen tuulematta,
Vihoin saamatta satehen,
Pakkasen palelematta,
Kovan ilman koskematta." 180
Neljäsviidettä runo
Väinämöinen surren kadonnutta kantelettansa kuulee muutaman koivun itkevän ja kysyttyä mitä itki saapi koivulta pitkän vaivainsa vaikeroimisen vastaukseksi; vv. 1-66. — Väinämöinen laittaa koivun kanteleeksi ja kanteleesen naulat tammen oksista, kielet immen hivuksista; vv. 67-104. — Uudella kanteleellansa Väinämöinen jo taas ihastuttaa sekä ihmiset että muut niin hengelliset kuin hengettömät olennot; vv. 105-168.
Vaka vanha Väinämöinen
Arvelevi aivoissansa:
"Jo nyt soitanto sopisi,
Ilon teentä kelpoaisi,
Vaan on kantele kaonnut, 5
Iloni iäti mennyt,
Tuonne lietohon merehen,
Kalaisehen kartanohon."
Astuessansa ahoa
Kuuli koivun itkeväksi, 10
Jopa luoksi luontelihe,
Lähemmäksi laittelihe,
Kysytteli, lausutteli:
"Mit' itket ihana koivu?"
Koivu taiten vastaeli: 15
"Typeryyttä tyhjä itken,
Vajauttani valitan,
Kun olen osaton raukka,
Tuiki vaivainen varaton,
Näillä paikoilla pahoilla:" 20
"Osalliset, onnelliset,
Tuota toivovat alati,
Kesän kaunihin tulevan,
Suven suuren lämpiävän,
Toisinpa minä typerä; 25
Minä vaivainen varoan
Kuoreni kolottavaksi,
Lehtivarvat vietäväksi."
"Use'in minun utuisen
Lapset kerkeän keväimen 30
Veitsin viisin viiltelevät
Halki mahlaisen mahani,
Paimenet pahat kesällä
Vievät vyöni valkeaisen
Ken lipiksi, ken tupeksi, 35
Kenpä marja-tuohiseksi."
"Use'in minun utuisen
Tytöt allani asuvat,
Lehvät päältä leikkelevät,
Varvat vastoiksi sitovat." 40
"Use'in minä utuinen
Kaaetahan kaskipuiksi,
Pinopuiksi pilkotahan;
Kolmasti tänäi keväinnä
Miehet allani asuivat, 45
Kirvestänsä kitkuttivat,
Mun polosen pään varalle,
Heikon henkeni lahoksi."
"Se oli ilo kesästä,
Riemu suuresta suvesta, 50
Eik' ole talvi sen parempi,
Lumen aika armahampi."
"Jopa aina aikaisehen
Mure muo'on muuttelevi,
Tuuli vie vihannan turkin, 55
Halla kaunihin hamehen,
Niin minä vähävarainen
Jään aivan alastomaksi,
Vilussa värisemähän,
Pakkasessa parkumahan." 60
Sanoi vanha Väinämöinen
"Elä itke puu vihanta!
Vielä saat olevan onnen,
Elon uuen armahamman,
Kohta itkenet ilosta, 65
Riemusta remahutellet."
Siitä vanha Väinämöinen
Koivun soitoksi kuvasi,
Sanovi sanalla tuolla:
"Tuoss' on koppa kanteletta, 70
Emäpuu iki iloa,
Mistä tuohon naulat saisin?"
Kasvoi tammi tanhualla,
Tammessa tasaiset oksat,
Joka oksalla omena, 75
Omenalla kultapyörä,
Kultapyörällä käkönen!
Kun käki kukahtelevi,
Kulta suusta kumpuavi
Kultaiselle kunnahalle, 80
Siitä naulat kantelohon,
Vääntimet visaperähän.
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Vielä uupuvi vähäsen,
Viittä kieltä kanteloinen; 85
Mistä tuohon kielet saisin?"
Istui immikkö aholla,
Nuori neitonen norolla,
Ei se itke, ei iloitse,
Ilman lauloi itseksensä, 90
Lauloi iltansa kuluksi,
Auringon ali menoksi,
Sulhon toivossa tulevan,
Armahansa aikehessa.
Vaka vanha Väinämöinen 95
Tuonne hiipi hiljoillehen,
Alkoi hapsia anella:
"Anna impi hapsiasi
Kanteloisen kielosiksi,
Ääniksi ilon ikuisen!" 100
Antoi impi hapsiansa,
Antoi hasta viisi kuusi,
Siit' on kielet kantelossa,
Ääntimet iki ilossa.
Saip' on soitto valmihiksi, 105
Siitä vanha Väinämöinen
Otti kantelon käsille,
Ilon itsensä lähemmä,
Laski kynttä kymmenkunnan,
Viisi sormea viritti, 110
Kielelle kapahumahan,
Sävelille hyppimähän.
Sormin soitti Väinämöinen,
Kielin kantelo kajasi,
Vuoret loukui, paaet paukkui, 115
Kaikki kalliot tärähti,
Kivet laikkui lainehilla,
Somerot vesillä souti,
Petäjät piti iloa,
Kannot hyppi kankahilla. 120
Kälykset Kalevan naiset
Kesken kirjan neulomisen
Tuohon juoksevat jokena,
Miehet virtana vilisi,
Sanoivat samalla suulla, 125
Yhen kielen kerkesivät:
"Ei ole tuota ennen kuultu,
Noin suloista soitantoa,
Sinä ilmoisna ikänä,
Kuuna kullan valkeana." 130
Mi oli metsän eläintä,
Nelijalkoa jaloa,
Kyykistyivät kynsillehen
Väinämöisen soittaessa;
Ilman linnut lentäväiset 135
Varvuille varustelihe,
Veen kalaiset kaikenlaiset
Rantahan rakentelihe,
Matosetki maan alaiset
Päälle mullan muuttelihe 140
Kanteloista kuulemahan,
Iloa imehtimähän.
Siinä vanha Väinämöinen
Kyllä soitteli somasti,
Kajahutti kaunihisti, 145
Soitti päivän, soitti toisen,
Yhtehen rupeamahan,
Yhen vyönsä vyötäntähän.
Kun hän soitteli kotona,
Huonehessa honkaisessa, 150
Niin katot kajahtelivat,
Permannot pemahtelivat,
Laet lauloi, ukset ulvoi,
Kaikki ikkunat iloitsi,
Kiukoa kivinen liikkui, 155
Patjas patvinen pajahti.
Kun hän kulki kuusikossa,
Vaelti petä'ikössä,
Kuusoset kumartelihe,
Männyt mäellä kääntelihe, 160
Käpöset keolle vieri,
Havut juurelle hajosi.
Kun hän liikahti lehossa,
Tahi astahti aholla,
Lehot leikkiä pitivät, 165
Ahot ainaista iloa,
Kukat kulkivat kutuhun,
Vesat nuoret notkahteli.
Viidesviidettä runo
Louhi laittaa Tuonelan sokean tyttären synnyttämät ilkeät sikiöt Kalevalan kansaa surmaamaan; vv. 1-32. — Väinämöinen lähtee sotaan tautia vastaan rukoillen ylijumalaa Ukkoa siihen avuksensa; vv. 33-70. — Kipuja käsketään pois lähtemään, Kiputyttöä rukoillaan niitä korjaamaan ja Kivutarta laittamaan terveyttä entisellensä; vv. 71-104. — Päätteeksi Väinämöinen voitelee vikoja, siihenki Jumalalta apua rukoillen; sillä saa sairaat parantumaan; vv. 105-128.
Louhi Pohjolan emäntä
Sai sanoman korvihinsa,
Väinölän eleleväksi,
Kalevalan kasvavaksi,
ammon suurilla muruilla, 5
Kirjokannen kappaleilla.
Tuo tuota kovin kaehti,
Arvelevi aivossansa,
Minkä surman suorittaisi,
Kunka kuoleman kokisi, 10
Tuolle Väinölän väelle,
Kansalle Kalevalaisten.
Tyttö Tuonelan sokea,
Loviatar vaimo vanha,
Pahin Tuonen tyttäriä, 15
Ilke'in Manattaria,
Teki poikoa yheksän
Yhtenä kesäisnä yönä.
Louhi Pohjolan emäntä
Ne on käski käyä tuonne 20
Nenähän utuisen niemen,
Päähän saaren terhenisen,
Tau'illa tapattamahan,
Kuolemalla kaatamahan,
Tuota Väinölän väkeä, 25
Kansoa Kalevalaisten.
Sillä Pohjolan emäntä,
Pohjan akka harvahammas,
Syyti surmat suunnattomat,
Tavattomat tau'it nosti, 30
Vasten Väinölän väkeä,
Surmaksi su'un Kalevan.
Pojat Väinölän potevi,
Läsivi Kalevan kansa,
Tautia tavattomia, 35
Nimen tietämättömiä,
Alta lattiat lahovi,
Päältä peite märkänevi.
Silloin vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen, 40
Läksi Tuonelle sotahan,
Kera tau'in tappelohon,
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Onko tauti luojan luoma, 45
Surma säätämä Jumalan,
Vai ompi pahan panema,
Surma syrjin synnyttämä?"
"Kun lienee pahan panema,
Surma syrjin synnyttämä, 50
Tok' ei syyttä syötänehe,
Ei luvatta suuren luojan;
Kenpä meitä syyttä söisi,
Suuhunsa omat sanansa,
Päähänsä pahat panonsa, 55
Ajatukset itsehensä!"
"Oi Ukko ylijumala,
Pilven päällinen Jumala,
Tule tänne tarvittaissa,
Ajaite anottaessa, 60
Nämät tuskat tuntemahan,
Hätäpäivät häätämähän,
Rikonnaiset riisumahan,
Puutunnaiset purkamahan!"
"Tuo mulle tulinen miekka, 65
Säkehinen säilä kanna,
Jolla ma pahat pitelen,
Ilkeät iki asetan,
Tuskat tuulen teitä myöten,
Kivut aavoillen ahoille!" 70
Sanoi vanha Väinämöinen,
Itse lausui, noin nimesi:
"Tuonne ma kipuja kiistän,
Tuonne tuskia manoan,
Kivisihin kellareihin, 75
Rautaisihin raunioihin,
Kiviä kivistämähän,
Paasia pakottamahan;
Ei kivi kipuja itke,
Paasi ei vaivoja valita, 85
Vaikka paljo pantahisi,
Määrättä mätettähisi."
"Kiputyttö Tuonen neiti,
Jok' istut kipukivellä,
Jauhaen kipukiveä, 85
Kipuvuorta väännätellen,
Käy kivut kereämähän
Kitahan kiven sinisen,
Tahi vieretä vetehen,
Syytäise meren syvähän, 90
Tuulen tuntumattomahan,
Päivän paistamattomahan!"
"Kun ei tuosta kyllin liene,
Kivutar hyvä emäntä,
Vammatar valio vaimo, 95
Tule kanssa, käy keralla,
Tekemähän terveyttä,
Rauhoa rakentamahan!
Tee kivut kivuttomaksi,
Vammat värjymättömiksi, 100
Jotta saisi sairas maata,
Huono huoletta levätä,
Tuskahinen tunnin olla,
Vikahinen vieretellä."
Siinä vanha Väinämöinen, 105
Tietäjä iän-ikuinen,
Vielä voiteli vikoja,
Noita vammoja valeli,
Yheksillä voitehilla,
Kaheksilla katsehilla; 110
Sanovi sanalla tuolla,
Lausui tuolla lausehella:
"Tule jo luoja loitsimahan,
Jumala puhelemahan,
Kaikkivalta katsomahan, 115
Tehkös yöllä terveheksi,
Päivällä imanteheksi,
Jott' ei tuska päällä tunnu,
Kipu keskeä kivistä,
Pakko ei syämmehen paneite!" 120
Vaka vanha Väinämöinen,
Tietäjä iän-ikuinen,
Sillä riisui rikkehiä,
Purkaeli puuttehia,
Poies poisti poikenluomat, 125
Paranti pahat panoset,
Päästi kansan kuolemasta,
Kalevan katoamasta.
Kuudesviidettä runo
Louhi nostaa kontion Kalevalassa vahingoita tekemään; Väinämöinen lähtee Ilmarisen takomalla uudella keihäällä sitä kaatamaan, jossa työssä hyvin onnistuuki; vv. 1-52. — Väinämöinen tulee metsästä saaliinensa; kotiväki vastaan ottaa hänen suurella ihastuksella; vv. 53-86. — Kontio saatetaan tupaan ja sitte, turkin selästä riisuttua, kattilaan, kattilasta pöydälle; vv. 87-112. — Väinämöinen kutsuu Metsolan väkeä kontion pitoihin ja kertoo pöydässä, kuinka helposti saiki saaliinsa metsästä; vv. 113-140. — Ruualta päästyä ottaa kontion pääkallon ja istuttaa sen ylös honkaan mäelle; vv. 141-168. — Lopuksi Väinämöinen laulaa, soittaa kantelettansa ja toivottaa tuleviksi ajoiksi onnea ja iloista elämää Kalevalaan; vv. 169-200.