[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa … osoajaksi = osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]
Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan, saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia: keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin, sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista: hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen, rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille, kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista: sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan, uuistunehen jne.
Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus) tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b. Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi, laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne., jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi, elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne. Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.
Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain johtoa saada:
[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu itsensä … veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä, itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]
Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä. Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa, remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa, sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa, tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee, siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä, käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee = astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana, röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla selittää.
Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää), sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta (kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee, sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo, kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo, ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii, tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä toimitusta.
Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi, taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua. Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti = alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.
Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä, käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus), esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos, uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.
Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne. Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna — — —, en huoli — — —, et maha (mahda) — — —, en oisi, jne.