Nuori Joukahainen, kun oli kuullut Väinämöistä kiitettävän paremmaksi laulajaksi, kun hän itse oli, lähtee häntä tiedoissa voittelemaan, tapaa hänen tiellä ja vaatii lauluille; vv. 1-64. — Väinämöinen käskee Joukahaisen sanomaan, mitä luuli itsensä yli muista tietävän, ja kun Joukahainen ensin muita loruttuansa viimein kerskuu maan ja taivaan luomisessa apuna olleensa, soimaa Väinämöinen häntä julki valehteliaksi; vv. 65-140. — Joukahainen, kun havaitsee tiedoissa ei voittavansa Väinämöistä, vaatii häntä miekkasille, josta ylimielisyydestä ja muusta Joukahaisen hävyttömyydestä Väinämöinen suuttuu niin, että laulaa hänen kainaloihin saakka maan sisään; vv. 141-174. — Joukahainen rukoilee Väinämöistä peräyttämään lauseensa ja päästämään häntä siitä surkeasta tilasta. Lupaa hänelle ensin muita lunnahia ja viimein kovin hätäytyneenä ainoan sisarensa; vv. 175-222. — Joukahainen sisarensa Väinämöiselle luvattua pääsee jälleen vapaaksi, lähtee pahoilla mielin kotia ja kertoo äitillensä, miten hänen oli täytynyt sisarensa Väinämöiselle luvata. Äiti siitä ihastuu, kun kuulee Väinämöisen vävyksensä saavan; vv. 223-264. — Joukahaisen sisar ei suuresti ihastu kuullen itsensä Väinämöiselle luvatuksi, jonka tähden itkeä vetistelee, ja kun äiti tiedustelee syytä hänen itkuunsa, sanoo sitä itkevänsä, jos täytyisi niin nuorena marjaisilta ahoilta ja ihanilta seuduiltansa pois lähteä; vv. 265-300.
Vaka vanha Väinämöinen
Elelevi aikojansa
Noilla Väinölän ahoilla,
Kalevalan kankahilla,
Laulelevi virsiänsä, 5
Laulelevi, taitelevi.
Olipa nuori Joukahainen,
Laiha poika Lappalainen,
Kuuli kummia sanoja,
Väinämöistä laulajaksi, 10
Paremmaksi itseänsä;
Tuo tuosta kovin pahastui,
Lähteäksensä käkesi,
Tullaksensa toivotteli,
Noille Väinölän tuville, 15
Kera Väinön voitteloille.
Valjasti tulisen ruunan
Korjan kultaisen etehen,
Itse istuvi rekehen,
Kohennaikse korjahansa, 20
Iski virkkua vitsalla,
Heitti helmiruoskasella;
Läksi virkku vieremähän,
Hevoinen helettämähän.
Ajoa suhuttelevi, 25
Jo päivänä kolmantena
Päätyi Väinölän ahoille,
Kalevalan kankahille;
Tuli tiellä vastatusten
Kera vanhan Väinämöisen, 30
Aisa tarttui aisan päähän,
Vemmel vempelen nenähän.
Kysyi vanha Väinämöinen:
"Kuit' olet sinä sukua,
Kun tulit tuhmasti etehen, 35
Vastahan varattomasti;
Säret länget länkäpuiset,
Vesapuiset vempelehet?"
Silloin nuori Joukahainen
Sanan virkkoi, noin nimesi: 40
"Mie olen nuori Joukahainen,
Vaan sano oma sukusi,
Kuit' olet sinä sukua,
Kuta kurja joukkioa?"
Vaka vanha Väinämöinen 45
Jo tuossa nimittelihe,
Sai siitä sanoneheksi:
"Kun liet nuori Joukahainen,
Veäite syrjähän vähäisen,
Sie olet nuorempi minua!" 50
Silloin nuori Joukahainen
Sanan vastaten sanovi:
"Vähä on miehen nuoruuesta,
Nuoruuesta, vanhuuesta,
Kumpi on tieoilta parempi, 55
Muistannalta mahtavampi,
Sep' on tiellä seisokahan,
Toinen tieltä siirtykähän!"
"Lienet vanha Väinämöinen,
Laulaja iän ikuinen, 60
Ruvetkamme laulamahan,
Saakamme sanelemahan,
Mies on miestä oppimahan,
Toinen toista voittamahan."
Vaka vanha Väinämöinen 65
Siitä tuon sanoiksi virkki:
"Kun ollet tieolta parempi,
Muisteloilta mahtavampi,
Sano korvin kuullakseni,
Mielin mittaellakseni, 70
Mitä tietänet enemmän,
Yli muien ymmärtänet!"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieänpä minä jotaki,
Tieän puut Pisan mäellä, 75
Hongat Hornan kalliolla,
Kolme koskea kovoa,
Kolme järveä jaloa,
Kolme vuorta korkeata
Tämän ilman kannen alla, 80
Hämehessä Hälläpyörän,
Kaatrakosken Karjalassa;
Ei ole Vuoksen voittanutta,
Yli käynyttä Imatran."
Vaka vanha Väinämöinen 85
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lapsen tieto, naisen muisti,
Ei ole partasuun urohon;
Sano syntyjä syviä,
Asioita ainoisia!" 90
Se on nuori Joukahainen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Tieän mä tiasen synnyn;
Vanhin on lintuja tianen,
Kyy viherä käärmehiä, 95
Kiiskinen veen kaloja."
"Vesi on vanhin voitehista,
Kosken kuohu katsehista,
Itse luoja loitsijoista,
Jumala parantajista." 100
"Mätäs on märkä maita vanhin,
Paju puita ensimmäinen,
Hongan juuri huonehia,
Paatonen patarania."
Vaka vanha Väinämöinen 105
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Muistatko mitä enemmin,
Vain jo loppuivat lorusi?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Tieän vieläki vähäisen, 110
Muistanpa ajan mokoman,
Kun olin merta kyntämässä
Meren kolkot kuokkimassa,
Kalahauat kaivamassa,
Syänveet syventämässä, 115
Lampiveet on laskemassa,
Mäet mylleröittämässä,
Louhet luomassa kokohon."
"Viel' olin miesnä kuuentena,
Seitsemäntenä urosna, 120
Tätä maata saataessa,
Ilmoa suettaessa
Ilman pieltä pistämässä,
Taivoa tähittämässä."
Sanoi vanha Väinämöinen: 125
"Sen varsin valehtelitki;
Ei sinua silloin nähty,
Kun on merta kynnettihin,
Meren kolkot kuokittihin,
Kalahauat kaivettihin, 130
Syänveet syvennettihin,
Lampiveet on laskettihin,
Mäet mylleröitettihin,
Louhet luotihin kokohon."
"Eikä lie sinua nähty, 135
Ei lie nähty, eikä kuultu,
Tätä maata saataessa,
Ilmoa suettaessa,
Ilman pieltä pistettäissä,
Taivoa tähitettäissä." 140
Se on nuori Joukahainen
Tuosta tuon sanoiksi virkki:
"Kun ei lie minulla mieltä,
Kysyn mieltä miekaltani:
Oi on vanha Väinämöinen, 145
Laulaja lavea-suinen,
Lähe miekan mittelöhön,
Käy'pä kalvan katselohon!"
Sanoi vanha Väinämöinen:
"En noita pahoin pelänne 150
Miekkojasi, mieliäsi,
Tuumiasi, tuuriasi,
Vaan kuitenki, kaikitenki,
Lähe en miekan mittelöhön
Sinun kanssasi katala, 155
Kerallasi kehno raukka."
Siinä nuori Joukahainen
Murti suuta, väänti päätä,
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ken ei käyne miekkasille, 160
Sen minä siaksi laulan,
Alakärsäksi asetan."
"Panen semmoiset urohot,
Sen sikäli, tuon täkäli,
Sorran sontatunkioille, 165
Läävän nurkkihin nutistan."
Siitä suuttui Väinämöinen,
Siitä suuttui ja häpesi;
Jopa loihe laulamahan,
Sai itse sanelemahan, 170
Lauloi nuoren Joukahaisen,
Lauloi suohon suonivöistä,
Niittyhyn nivuslihoista,
Kankahasen kainaloista.
Siitä nuoren Joukahaisen 175
Jopa tuskaksi tulevi,
Läylemmäksi lankeavi,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen,
Tietäjä iän ikuinen! 180
Pyörrytä pyhät sanasi,
Peräytä lausehesi,
Annan kultia kypärin,
Hopeita huovan täyen,
Isoni soasta saamat, 185
Taluttamat tappelosta."
Vaka vanha Väinämöinen
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Kulkuna omatki kullat,
Lasten leikkinä hopeat;" 190
Lauloi nuoren Joukahaisen,
Lauloi siitäki syvemmä.
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on vanha Väinämöinen!
Päästä tästä pälkähästä, 195
Tästä seikasta selitä;
Annan ainoat eloni,
Heitän hietapeltoseni,
Oman pääni päästimeksi,
Itseni lunastimeksi." 200
Vaka vanha Väinämöinen
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Omat on elot paremmat,
Omat pellot armahammat;"
Lauloi nuoren Joukahaisen, 205
Lauloi ainakin alemma.
Jo nyt nuori Joukahainen
Tiesi tielle tullehensa,
Voittelohon, laulelohon,
Kera vanhan Väinämöisen. 210
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Oi on viisas Väinämöinen!
Heitä vielä heikko henki,
Päästä pois minua tästä;
Virta jo jalkoa vetävi, 215
Hiekka silmiä hiovi."
"Kun pyörrät pyhät sanasi,
Luovuttelet luottehesi,
Annan Aino siskoseni,
Lainoan emoni lapsen 220
Sulle pirtin pyyhkiäksi,
Lattian lakaisiaksi."
Siitä vanha Väinämöinen
Ihastui iki hyväksi,
Kun sai neion Joukahaisen 225
Vanhan päivänsä varaksi;
Pyörti pois pyhät sanansa,
Perin laski lausehensa.
Pääsi nuori Joukahainen,
Pääsi leuan liettehestä. 230
Parran paikasta pahasta;
Kohoeli korjahansa,
Läksi mielellä pahalla,
Syämmellä synkeällä,
Luoksi armahan emonsa, 235
Tykö valtavanhempansa.
Ajoi kummasti kotihin,
Itkeä vetistelevi
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin. 240
Emo ennätti kysyä,
Vaivan nähnyt vaaitella:
"Mitä itket poikueni,
Nuorna saamani nureksit,
Olet huulin hyypynyisin, 245
Nenän suulle langennuisen?"
Sanoi nuori Joukahainen:
"Oi on maammo kantajani!
Jo on syytä syntynynnä,
Taikoja tapahtununna: 250
Annoin Aino siskoseni,
Lupasin emoni lapsen,
Väinämöiselle varaksi,
Suojaksi sopen kululle."
Emo kahta kämmentänsä, 255
Hykersi molempiansa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Elä itke poikueni!
Ei ole it'ettäviä;
Tuota toivoin tuon ikäni, 260
Puhki polveni halasin,
Sukuhuni suurta miestä,
Vävykseni Väinämöistä,
Laulajata langokseni."
Sisar nuoren Joukahaisen 265
Itse itkullen apeutui;
Itki suuresta surusta,
Apeasta miel'alasta.
Sai emo sanelemahan:
"Mitä itket Ainoseni, 270
Kun olet saava suuren sulhon,
Miehen korkean kotihin,
Ikkunoillen istujaksi,
Lautsoille lavertajaksi?"
Tuon tytär sanoiksi virkki: 275
"Oi emoni kantajani!
Jo minä jotakin itken,
Noita maita marjaisia,
Mansikkaisia ahoja;
Itken päivän armautta, 280
Suloutta kuun komean,
Ihanuutta ilman kaiken,
Jos onpi nuorna jättäminen,
Lapsena unohtaminen,
Veikon veistotanterille, 285
Ison ikkunan aloille."
Sanovi emo tytölle,
Lausui vanhin lapsellensa:
"Mene huima huolinesi,
Epätieto itkuinesi! 290
Paistavi Jumalan päivä
Muuallaki maailmassa,
Ei isosi ikkunoilla,
Veikkosi veräjän suulla,
Myös on marjoja mäellä, 295
Ahomailla mansikoita,
Poimia sinun poloisen
Ilmassa etäämpänäki,
Ei aina ison ahoilla,
Veikon viertokankahilla." 300
Neljäs runo
Väinämöinen tapaa Joukahaisen sisaren vastaksia taittamassa ja pyytää häntä puolisoksensa. Neiti vastaa, ei huolivansa hänestä eikä muista ja lähtee itkien kotiin, kertoen sitte asian äitillensä; vv. 1-62. — Äiti kieltää tyttärensä millänsäkään olemasta, käskee hänen mennä aittahan ja siellä pukeutua koreammaksi, kun ennen olikaan. Mutta tytär yhä itkee ja, äitin uudelleen kysyttyä, viimein sanoo oikean syyn itkuunsa: ei tahtovansa vanhalle miehelle mennä; vv. 63-116. — Tytär lähtee sitte kävelylle, huolissansa astuu kauvan aikaa, tulee viimein meren rannalle, viehättäytyy siellä uimaan, uipi ulommaksi rannasta kiven kuvalle ja hukkuu; vv. 117-154. Sanan saatua äiti itkee hukkunutta tytärtänsä jotta kyynäleet oikein jokena juoksivat. Itkiessänsä myös varottaa muita vanhempia naittamasta tyttäriänsä vastoin heidän omaa mieltänsä ja tahtoansa; vv. 155-232.
Tuopa Aino, neito nuori,
Sisar nuoren Joukahaisen,
Läksi luutoa lehosta,
Vastaksia varvikosta.
Taittoi vastan taatollensa, 5
Toisen taittoi maammollensa,
Kokoeli kolmattaki,
Verevälle veiollensa.
Tuli vanha Väinämöinen,
Näki neitosen lehossa, 10
Hienohelman heinikossa,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Eläpä muille neiti nuori,
Kun minulle neiti nuori,
Kanna kaulan helmilöitä, 15
Sio silkillä hivusta!"
Neiti tuon sanoiksi virkki:
"En sinulle enkä muille
Kanna kaulan helmilöitä,
Päätä silkillä sitaise; 20
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa,
Tykönä hyvän isoni, 25
Kanssa armahan emoni."
Riisti silkit silmiltänsä,
Helmet kaulasta karisti,
Jätti maalle maan hyviksi,
Lehtohon lehon hyviksi, 30
Meni itkien kotihin,
Kallotellen kartanolle.
Emo aitan portahalla
Kuoretta kokoelevi:
"Mitä itket tytti raukka, 35
Tytti raukka, neiti nuori?"
"Oi emo imettäjäni!
Onp' on syytä itkiällä,
Sitä itken äiti rukka,
Sitä maammoni valitan: 40
Taitoin luutoa lehosta,
Vastan päitä varvikosta,
Osmoinen orosta virkkoi,
Kalevainen kaskesmailta:
'Eläpä muille neiti rukka, 45
Kun minulle neiti rukka,
Kanna kaulan helmilöitä,
Sio silkillä hivusta!'
Riistin silkit silmiltäni,
Helmet kaulasta karistin, 50
Heitin maalle maan hyväksi,
Lehtohon lehon hyväksi,
Itse tuon sanoiksi virkin:
'En sinulle, enkä muille,
Kanna kaulan helmilöitä, 55
Päätä silkillä sitaise;
Huoli en haahen haljakoista,
Vehnän viploista valita,
Asun kaioissa sovissa,
Kasvan leivän kannikoissa, 60
Tykönä hyvän isoni,
Kanssa armahan emoni'".
Emo tuon sanoiksi virkki:
"Elä itke tyttäreni!
Astu aittahan mäelle, 65
Aukaise parahin arkku,
Sio silkit silmillesi,
Kullat kulmille kohenna,
Kaulahan heleät helmet,
Kullan ristit rinnoillesi; 70
Niin tulet tupahan tuolta,
Astut aitasta sisälle,
Ehompana entistäsi,
Parempana muinaistasi."
Sen emo sanoiksi virkki, 75
Senpä lausui lapsellensa;
Ei tytär totellut tuota,
Ei kuullut emon sanoja.
Meni itkien pihalle,
Kaihotellen kartanolle, 80
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Parempi minun poloisen
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Näille päiville pahoille, 85
Ilmoillen ilottomille;
Oisin kuollut kolmi-öisnä,
Kaonnut kapalo-lasna,
Oisi en paljoa pitänyt:
Vaaksan palttina-paloa, 90
Pikkaraisen pientaretta,
Emon itkua vähäisen,
Ison vieläki vähemmän,
Veikon ei väheäkänä."
Siinä itki impi rukka, 95
Itki päivän, itki toisen,
Mieli ei tervoa parempi,
Syän ei syttä valkeampi.
Emo päätyvi pihalle,
Sai emo kyselemähän: 100
"Mitä itket impi rukka,
Kuta vaivainen valitat!"
"Sitä itken impi rukka,
Kaiken aikani valitan,
Kun annoit minun poloisen, 105
Oman lapsesi lupasit,
Käskit vanhalle varaksi,
Ikäpuolellen iloksi;
Oisit ennen käskenynnä
Alle aaltojen syvien, 110
Parempi meressä olla,
Alla aaltojen asua,
Sisarena siikasilla,
Veikkona ve'en kaloilla,
Kun on vanhalla varana, 115
Turvana tulisialla."
Läksi siitä astumahan,
Ahon poikki, toisen pitkin,
Itse lausui mennessänsä,
Virkki vieriellessänsä: 120
"Syäntäni tuimelevi,
Päätäni pahoin panevi,
Eikä tuima tuimemmasti,
Kipeämmästi kivistä,
Jotta koito kuolisinki, 125
Katkeaisinki katala,
Näiltä suurilta suruilta,
Apeilta mielaloilta."
Astui päivän, astui toisen,
Päivänäpä kolmantena 130
Ennätti meri etehen,
Ruokoranta vastahansa;
Tuohon yöhyt yllättävi,
Pimeä piättelevi.
Siinä itki impi illan, 135
Kaiken yötä kaikerteli;
Aamulla ani varahin
Katsoi tuonne niemen päähän:
Kolme oli neittä niemen päässä,
Ne on merta kylpemässä, 140
Aino neiti neljänneksi,
Vitsan varpa viienneksi.
Kivi oli kirjava selällä,
Paasi kullan paistavainen;
Neiet uimahan kivelle, 145
Aino neiti neljäntenä.
Sitte sinne saatuansa,
Asetaiksen istumahan
Kirjavaiselle kivelle,
Paistavalle paaterelle; 150
Kilahti kivi vetehen,
Paasi pohjahan pakeni,
Neitonen kiven keralla,
Aino paaen palleassa.
Se oli surma nuoren neien, 155
Loppu kaunihin kanasen;
Kenpä sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan,
Neien kuuluhun kotihin,
Kaunihisen kartanohon? 160
Jänö sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan,
Neien kuuluhun kotihin,
Kaunihisen kartanohon.
Läksi jänis juoksemahan, 165
Vääräsääri vääntämähän,
Ristisuu ripottamahan;
Juoksi saunan kynnykselle.
Sauna täynnä neitosia,
Vasta käessä vastoavat: 170
"Saitko kiero keittimiksi,
Paltsasilmä paistimiksi,
Isännälle iltaiseksi,
Emännälle eineheksi?"
Jänis saattavi sanoa, 175
Kehräsilmä kerskaella:
"Liepä lempo lähtenynnä
Kattiloihin kiehumahan!
Läksin sanan saatantahan,
Kielikerran kerrontahan: 180
Jop' on kaunis kaatununna,
Tinarinta riutununna,
Sortunna hopeasolki,
Vyövaski valahtanunna,
Mennyt lietohon merehen, 185
Alle aaltojen syvien,
Sisareksi siikasille,
Kaimaksi ve'en kaloille."
Emo tuosta itkemähän,
Kyynelvierus vieremähän; 190
Sai siitä sanelemahan:
"Elkätte emo-poloiset
Sinä ilmoisna ikänä
Tuuitelko tyttöjänne,
Lapsianne liekutelko, 195
Vastoin mieltä miehelähän!"
Emo itki, kyynel vieri,
Vieri vetrehet vetensä,
Vieri maahan maan hyväksi,
Vetehen ve'en hyväksi. 200
Ve'et maahan tultuansa
Alkoivat jokena juosta,
Kasvoipa jokea kolme
Itkemistänsä vesistä.
Kasvoipa joka jokehen, 205
Kolme luotoa kohosi,
Kunki luo'on kunnahalle
Kasvoi kolme koivahaista,
Kunki koivun latvasehen
Kolme kullaista käkeä. 210
Yksi kukkui lemmen, lemmen,
Sep' on kukkui kuuta kolme
Lemmettömälle tytölle,
Meressä makoavalle;
Toinen kukkui sulon, sulon, 215
Sep' on kukkui kuusi kuuta
Sulholle sulottomalle,
Ikävissä istuvalle;
Kolmas kukkui auon, auon,
Se kukkui ikänsä kaiken 220
Auottomalle emolle,
I'än päivät itkevälle.
Niin emo sanoiksi virkki:
"Elköhöt emo poloiset
Kauan kuunnelko käkeä! 225
Kun käki kukahtelevi,
Niin syän sykähtelevi,
Itku silmähän tulevi,
Ve'et poskille valuvat,
Kyynärän ikä kuluvi, 230
Vaaksan varsi vanhenevi,
Kuultua kevät-käkösen."
Viides runo
Väinämöinen pahoilla mielin Ainon hukkumasta tiedustelee Untamolta hänen nykyistä olopaikkaansa meren pohjassa; vv. 1-24. — Väinämöinen lähtee kadonnutta tytärtä meren pohjasta pyytämään ja saapi muutamana päivänä oudonlaisen kalan onkeensa; vv. 25-48. — Kala juuri leikattamaisillaan puikahtaa mereen ja ilmoittaa sieltä ei olleensakaan kala, vaan sama Joukahaisen sisar, jota Väinämöinen hartaasti oli pyytänyt. Sen jälkeen katosi pois näkyvistä, vaikka Väinämöinen kyllä rukoilee häntä toiste tulemaan; vv. 49-92. — Väinämöinen vielä kokee nuotalla kadonnutta tyttöä jälleen saada, mutta kun näkee yrityksensä tyhjäksi, pahoittelee omaa mielettömyyttänsä, kun sillä tavoin oli hänen veneestänsä laskenut; vv. 93-120. — Alakuloisna kotiin astuessansa Väinämöinen muistelee äitiänsä ja arvelee, jos olisi elossa, siltä toki saisi jonkun hyvän neuvon huolissansa. Äiti haudastansa kuulee pojan valituksen ja kehoittaa häntä lähtemään Pohjolaan, Pohjan kaunista tytärtä kosimaan, vv. 121-156.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuo tuosta pahoin pahastui,
Kun oli kaunis kaatununna,
Neitonen nukahtanunna,
Mennyt lietohon merehen, 5
Alle aaltojen syvien.
Astui huolien, huokaellen,
Syämmellä synkeällä,
Rannalle meren sinisen,
Sanan virkkoi, noin nimesi: 10
"Sano nyt Untamo unesi,
Maku'usi maan venyjä:
Missä Ahtola asuvi,
Neiot Vellamon venyvi?"
Sanoi Untamo unensa, 15
Maku'unsa maan venyjä:
"Tuolla Ahtola asuvi,
Neiot Vellamon venyvi,
Nenässä utuisen niemen,
Päässä saaren terhenisen, 20
Alla aaltojen syvien,
Päällä mustien mutien,
Kiven kirjavan kylessä,
Paaen paksun palleassa."
Siitä vanha Väinämöinen 25
Vetihe vene-sijoille,
Otti ongen taskuhunsa,
Väkärauan väskyhynsä;
Soutoa melastelevi,
Päähän saaren saavuttavi. 30
Siin' oli ongella olija,
Aina siimalla asuja,
Käeksellä kääntelijä;
Ongitteli, orhitteli,
Vapa vaskinen vapisi, 35
Hopeinen siima siukui.
Jo päivänä muutamana
Kala otti onkehensa;
Sen veti venosehensa,
Talui talkapohjahansa. 40
Katselevi, kääntelevi,
Ei tunne kaloa tuota:
Sileähk' on siikaseksi,
Kuleahka kuujaseksi,
Haleahka haukiseksi, 45
Evätön emäkalaksi;
Luopuisin meriloheksi,
Syvän aallon ahveneksi.
Vaka vanha Väinämöinen
Veti veitsen viereltänsä, 50
Huotrastansa pää-hopean,
Alkoi lohta leikkaella;
Lohi loimahti merehen,
Kala kirjo kimmeltihe,
Pohjasta punaisen purren, 55
Venehestä Väinämöisen.
Äsken päätänsä ylenti,
Oikeata olkapäätä,
Vihurilla viiennellä,
Kupahalla kuuennella, 60
Sieltä tuon sanoiksi virkki,
Itse kielin kerskaeli:
"Oi sie vanha Väinämöinen!
En ollut minä tuleva
Lohi leikkaellaksesi, 65
Kala palstoin pannaksesi."
Sanoi vanha Väinämöinen:
"Miksi sie olit tuleva?"
"Olinpa minä tuleva
Sulle pirtin pyyhkijäksi, 70
Lattian lakaisijaksi,
Leivän paksun paistajaksi,
Olutkannun kantajaksi,
Atrian asettajaksi."
"Ohoh sinua ukko utra, 75
Vähämieli Väinämöinen!
Kun et tuntenut piteä
Ve'en viimeistä tytärtä,
Kuta pyyit kuun ikäsi,
Puhki polvesi halasit: 80
Mie olin Aino, neiti nuori,
Sisar nuoren Joukahaisen."
Sanoi vanha Väinämöinen
Alla päin, pahoilla mielin:
"Oi on sisar Joukahaisen! 85
Voit sie tulla toisen kerran."
Eip' on toiste tullutkana,
Ei toiste sinä ikänä;
Jo vetihe, vierähtihe,
Ve'en kalvosta katosi, 90
Kiven kirjavan sisähän,
Maksankarvaisen malohon.
Vaka vanha Väinämöinen
Tuop' on tuosta arvelevi,
Miten olla, kuin eleä; 95
Jo kutaisi sulkkunuotan,
Veti vettä ristin rastin,
Salmen pitkin, toisen poikki.
Ei saanut sitä kalaista,
Mitä mielensä pitävi, 100
Vellamon vetistä neittä,
Ahon lasta ainokaista.
Siitä vanha Väinämöinen
Alla päin, pahoilla mielin,
Kaiken kallella kypärin, 105
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Olipa minulla mieltä,
Oli ennen aikoinansa,
Vaanpa nyt tätä nykyä,
Tällä inhalla iällä, 110
Kaikki on mieli melkeässä,
Ajatukset arvoisessa."
"Kuta vuotin kuun ikäni,
Kuta puolen polveani,
Vellamon vetistä neittä, 115
Ve'en on viimeistä tytärtä,
Se osasi onkeheni,
Vierähti venoseheni,
Minä en tuntenut piteä,
En kotihin korjaella." 120
Vaka vanha Väinämöinen
Astui huolien, huokaellen,
Kulkevi kotia kohti,
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"En nyt tuota tieäkänä, 125
Miten olla, kuin eleä,
Tällä ilmalla asua,
Näillä mailla matkaella."
"Oisiko emo elossa,
Vanhempani valvehella, 130
Sepä saattaisi sanoa,
Miten pystössä pysyä,
Murehisin murtumatta,
Huolihin katoamatta,
Näissä päivissä pahoissa, 135
Apeissa mielaloissa."
Emo hauasta havasi,
Alta aallon vastaeli:
"Viel' onpi emo elossa,
Vanhempasi valvehella, 140
Joka saattavi sanoa,
Miten olla oikeana,
Murehisin murtumatta,
Huolihin hupenematta."
"Mene Pohjan tyttärihin, 145
Siell' on tyttäret somemmat,
Neiet kahta kaunihimmat,
Viittä kuutta virkeämmät,
Ei Joukon jorottaria,
Lapin lapsi-lönttäreitä." 150
"Sieltä naios poikaseni
Paras Pohjan tyttäristä,
Jok' on sievä silmiltänsä,
Kaunis katsannoisiltansa,
Aina joutuisa jalalta, 155
Sekä liukas liikunnolta!"
Kuudes runo
Väinämöinen valmistaikse Pohjolaan, ottaa hevosensa ja lähtee ratsahin matkalle; vv. 1-20. — Joukahainen vanhaa vihaa Väinämöisen päälle kantaen varustaikse ja odottaa tilaisuutta saada kostaaksensa häntä; vv. 21-38. — Jopa muutamana päivänä Joukahainen keksii Väinämöisen hevosen selässä sivu ajavan ja koppaa jousen ampuaksensa häntä; vv. 39-56. — Äiti Joukahaisen tiedon saatua poikansa hankkeesta kieltää häntä ampumasta, varoen kaikki ilolaulut Väinämöisen kanssa maasta katoavan; vv. 57-84. — Joukahainen vähän äitinsä kiellosta huolien toki päättää ampua ja osasiki kolmannella nuolellansa Väinämöisen hevoseen; vv. 85-112. — Väinämöinen hevosen altansa ammuttua sortuu veteen ja kova tuuli kantaa hänen meren selälle, josta Joukahainen suuresti ihastuu; vv. 113-128. — Joukahainen kertoo äitillensä kerskuen, mitenkä oli Väinämöisen menettänyt, josta työstä äiti häntä ei varsin kiitä; vv. 129-156.