Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät Väinämöisen laulannasta, urohon osoannasta; viestit vierähti suvehen, sai sanomat Pohjolahan.
1:NEN VUOROLAUSUJA (vilkkaammin)
Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, se kävi kylässä kerran, kuuli kummia sanoja, lauluja laeltavaksi, parempia pantavaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, kuin mitä itseki tiesi, oli oppinut isolta.
2:NEN VUOROLAUSUJA (synkistyen)
Tuo tuosta kovin pahastui, kaiken aikansa kaehti Väinämöistä laulajaksi, paremmaksi itseänsä; jo tuli emonsa luoksi, luoksi valtavanhempansa, lähteäksensä käkesi, tullaksensa toivotteli noille Väinölän tuville, kera Väinön voitteloille.
(Joukahainen, miekka vyöllä ja jousi olalla tulee vainajien karsikosta laululehdon vasemmalta puolen. Äiti hänen perästään huolestuneena ja lempeästi estellen häntä.)
ÄITI
Siellä silma lauletahan, lauletahan, lausitahan suin lumehen, päin vitihin, kourin ilmahan kovahan, käsin kääntymättömäksi, jaloin liikkumattomaksi.
JOUKAHAINEN (kerskaten)
Hyväpä isoni tieto, emoni sitäi parempi, oma tietoni ylinnä! Jos tahon tasalle panna, miesten verroille vetäitä, itse laulan laulajani, sanelen sanelijani, laulan laulajan parahan pahimmaksi laulajaksi, jalkahan kiviset kengät, puksut puiset lantehille, kiviriipan rinnan päälle, kiviharkon hartioille, kivikintahat kätehen, päähän paatisen kypärän.