Ennen muinoin kansoilla ei ollut sitä käsitystä mailman luomisesta, mikä myöhemmin raamatullisen luomiskertomuksen kautta on varsin yleiseksi tullut. Yhtä vähän niillä oli minkäänlaista tietoa siitä, mitä nykyajan tieteellinen tutkimus esittää mailmojen muodostumisesta äärettömän pitkiä aikoja kestäneen luomistoiminnan tuloksena.
Ihmiselle ominainen tiedonhalu on kuitenkin jo harmaassa muinaisuudessa johtanut kansoja miettimään, miten mailma on syntynsä saanut. Siinä mailmassa, joka heidän ympärilleen avautui, oli sangen paljon sellaista, jota he eivät helposti osanneet ymmärtää ja selittää. He saivat alinomaa kokea, että mailmaa hallitsevat lait olivat heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella. Selvää siis oli, ettei ihmistahto ollut voinut mailman syntyäkään aiheuttaa. He eivät myöskään osanneet sen syntyä millään luonnollisella tavalla selittää. Semmoiseen selittelyyn ryhdyttiin vasta myöhemmin, ja vain siellä, missä ihmiset olivat ajatuskykyään koko korkealle kehittäneet. Kehityksen alemmilla asteilla olevien kansojen täytyi turvautua uskoon, että mailma oli jollakin salaperäisellä tavalla alkunsa saanut. Mutta minkälaisella tavalla? Kun kansojen oli tähän kysymykseen vastattava, pääsi niiden mielikuvitus vapaasti toimimaan. Yksi kansa keksi yhdenlaisen salaperäisen selityksen, toinen kansa toisenlaisen. Jonkinlainen selitys mailman syntyyn aina löydettiin. Se tuli kansan käsitykseksi. Aikojen kuluessa tämä käsitys saattoi monella tapaa muodostua ja muuttua.
Monilla kansoilla on ollut käsitys, että jonkinlainen salaperäinen muna on kaiken alkuna. Tästä munasta on muodostunut koko mailma. Joku jumalallinen olento on muodostamistyöhön osaa ottanut tai sen kokonaan suorittanut.
Mahdollisesti Suomen heimollakin jo varhaisina aikoina on ollut jonkinlainen oma käsitys mailman synnystä. Arvattavasti meidän heimomme on tätä asiaa tuuminut jo silloin kuin se vuosituhansia sitten eleli Venäjän aroilla, josta meidän esi-isämme siirtyivät Itämeren ja Suomenlahden rantamaihin asumaan. Olihan suomalaisen luonne mietiskelevä, tahdottiin tietää asiat syntyjä syviä myöten. Kuinkapa silloin olisi maltettu olla mailman syntyä tutkimatta? Aikojen kuluessa ja sivistyksen kohotessa on alkuaan omaksuttu käsitys otaksuttavasti yhdessä ja toisessa suhteessa muuttunut ja kehittynyt. Tästä kaikesta tuskin koskaan saadaan tarkkoja tietoja, vaan täytyy tyytyä arveluihin. Ehkäpä oli suomalaistenkin mieliin varhain juurtunut käsitys, että mailma oli munasta muodostunut?
* * * * *
Meidän kansalliskalleutemme Kalevalan ensimäisessä runossa kerrotaan mailman luomisesta. Kalevalan kokoonpanija Elias Lönnrot on tämän runon muodostellut useasta laulusta, joita eri kansanlaulajat ovat hänelle esittäneet. Mutta ennenkuin laulut tulivat Lönnrotin kuuluviin, olivat ne tehneet pitkän vaelluksen läpi eri seutujen kulkien suusta suuhun. Laulut näet hyvin helposti vaeltavat tällä tavalla. Yksi henkilö oppii laulun toiselta, tältä taas joku kolmas ja niin yhä edelleen. Ja näin liikkuessaan laulut aina matkan varrella muuttuvat. Joku jättää pois sellaista, jota toinen on laulanut, tai muuttaa sen toisin kuuluvaksi. Joku taas lisää semmoista, jota laulussa ei ennen ole ollut.
Suomalaisen kansanrunouden tutkija, professori Kaarle Krohn on osottanut, kuinka Kalevalassa esiintyvä laulu, jossa kuvataan mailman luomista, on kulkenut suomalaisten ja heidän läheisimpäin sukulaistensa asuma-alueella etelästä pohjoiseen päin ja kuinka se tällä matkalla vähitellen on kehittynyt sellaiseksi, millaisena Lönnrot runoja kerätessään kuuli sitä laulettavan. Poikkeamme hetkiseksi tätä vaellusta seuraamaan.
Siirrymme Viron rannikolle. On kaunis iltahetki. Aurinko laskee paraillaan mereen, kuu ja iltatähti jo näkyvät. Tähän kaikkeen kiintyy kiikussa keinuvan tytön silmä. Hänet valtaa aivan erikoinen tunnelma ja hän alkaa siinä illansuussa laulua hyräillä. Hän tekasee laulun pääskysestä, joka kiikun ympärillä lentelee. Hän kuvittelee, että se etsii itselleen pesän sijaa, ja laulaa siitä seikasta. Ja sitten hän jatkaa esittämällä, kuinka se sellaisen eräässä pensaassa löytää, siihen pesän rakentaa, munii pesään munia ja hautoo niitä, kunnes poikaset valmistuvat. Pian tulee aika, jolloin pojat ovat varttuneet pesän jättämään. Ja tässä laskee laulaja mielikuvituksen valloilleen. Poikaset hajaantuvat, yhdestä tulee kuu kumottavainen, yhdestä tulee tähti taivaalle ja yksi muuttuu auringoksi, jonka viimeisten säteiden laulajaneito juuri näkee meren pinnalla kimmeltelevän.
Virolaisen tytön kiikkulaulu leviää. Sitä lauletaan pian koko seudulla iltasin kiikuttaessa. Se kulkee etäämmällekin, mutta siellä se vähitellen jonkun verran muuttuu. Inkerinmaalla jo aina annetaan linnun lentää hakemassa meren selältä pesän paikkaa, se löytää kolme mätästä ja munii niille munansa. Munat vierivät mereen ja niistä tulee lopulta taivaanvalot.
Tämäntapaisena saapuu runo Suomen-Karjalaan. Täällä se on yhtynyt erääseen toiseen runoon, jossa puhutaan Väinämöisestä, ja tämän johdosta taas muuttunut. Pesäpaikkaa etsivä vesilintu lentelee meren selällä. Silloin se äkkää aalloissa uivan Väinämöisen polven vedenpinnan yläpuolella. Luullen sitä ruohomättääksi se laskeutuu polvelle, munii siihen ja alkaa hautoa munia. Mutta hautomalämpö kuumentaa liiaksi Väinämöisen ihoa, hän liikuttaa jalkaansa. Muna vierii veteen ja siitä muodostuu sekä aurinko, kuu ja tähdet että myös maa ja taivas.