Edelleen kulkiessaan runo Venäjän Karjalassa saa uusia lisäpiirteitä. Väinämöinen lausuu luomissanat, jotka saavat mailman munasta syntymään, sekä muovailee senjälkeen mailmaa.

Se runo, jonka vaellusta olemme seuranneet, oli alkuansa vain hetken tunnelman synnyttämä laulu. Mutta se oli sellainen, että siihen hyvin helposti voi sovittaa kansan käsityksen mailman synnystä. Mahdollisena voi sentähden pitää, että runon vaelluksen aikana kansa on sitä muodostellut niin, että sen sisällys on tullut kansan kesken mailman synnystä vallitsevaa käsitystä vastaavaksi. Tätä käsitystä on runoon sovitettaessa voitu kehittää ja yhdessä tai toisessa suhteessa muodostellakin. Runo taas puolestaan on suusta suuhun kulkiessaan yhä varmemmaksi vakaannuttanut tämän käsityksen, ja mailman synty on kansan mieleen painunut aivan sellaisena, millaisena runo sen esittää. Kun eräs suomalainen pappi, joka viime vuosisadan alkupuolella matkusti Venäjän-Karjalassa, siellä tapaamaltaan vanhanpuoleiselta talonpojalta kysyi, mitä tämä uskoi mailman luomisesta, sai hän seuraavan vastauksen: »Katso, pyhä veli, meillä on sama usko kuin teilläkin: lensi kotka pohjoisesta, laski munan Väinämöisen polven päähän ja loi siitä mailman. Niinhän tekin uskotte?»

Lönnrot otti ensimäiseen Kalevalalaitokseensa luomisrunon sentapaisena, millaisena hän kuuli sitä Venäjän-Karjalassa laulettavan. Myöhemmin ilmestyneessä uudessa Kalevalalaitoksessa Lönnrot muutti luomiskertomusta nojautuen muutamiin viittauksiin, joita hän luuli kansanrunoista saaneensa. Väinämöisen sijaan astuu nyt hänen äitinsä, josta Lönnrot oli kuullut laulettavan erikoisen laulun, minkä piirteet ja säkeet hän luomisrunoon yhdisti. Näin sai Kalevalan ensimäinen runo lopullisesti sen muodon, missä nyt sen tapaamme. Käymme seuraavassa tarkastelemaan, minkälainen tämän runon sisällys on.

* * * * *

Ilmatar, ilman impi, elelee siveänä neitseenä ilman pitkillä pihoilla. Mutta hän ikävystyy lopulta yksinään yläilmoissa olemiseen ja laskeutuu alemmaksi meren aalloille. Tuimat tuulet häntä ajelevat pitkin meren aavaa selkää. Tuulen ja kuohuvan meren vaikutuksesta Ilmatar tulee äidiksi. Kärsien kovia synnytystuskia ja huutaen avukseen Ukkoa ylijumalaa hän ui kaikkiin ilmansuuntiin, mutta synnytys ei vaan tapahdu.

Meren yläpuolella liitelee sotka hakien itselleen pesän sijaa. Se lentää kaikki ilman pielet, mutta ei löydä mitään paikkaa, mihin pesänsä rakentaisi. Lintu jo ajattelee, että sen täytyy aalloilla asunsija ottaa, vaikkakin se pelkää, että tuuli sinne laitetun pesän kaataa. Silloin Ilmatar, jota nyt uuden olinpaikkansa mukaan kutsutaan veden emoksi, nostaa polveaan merestä. Sotka keksii polven, luulee sitä heinämättääksi ja laatii polvelle pesän, johon munansa munii. Sitten se alkaa hautoa muniaan; se hautoo niitä päivän, hautoo toisen ja kohta kolmannenkin. Mutta kolmantena päivänä on hautomakuumuus jo niin kova, että »veen emonen, ilman impi, luuli polvensa palavan, kaikki suonensa sulavan.» Hän sentähden liikahutti polveansa, jolloin munat vierähtivät mereen ja särkyivät sirpaleiksi. Eivät ne kuitenkaan hukkaan menneet. Sotkan munien eri aineksista muodostuu taivaankansi ja maankamara, niistä tulee aurinko, kuu ja tähdet, niistä johtuvat pilvetkin.

Auringon paistaessa ja kuun kumottaessa vierii aika eteenpäin, mutta yhä vielä jatkaa ilman impi uintiaan veden emosena. Vihdoin hän kymmenentenä kesänä nostaa päätään merestä ja alkaa maankamaraa muodostella. Missä hän kättään kääntää, siihen syntyy niemi. Kussa hän jalallaan pohjaa, siihen kaivautuu kalahauta. Rannat hän muovailee mielensä mukaisiksi, lahtia hän laittelee, luotoja ja salakareja hän luo mereen. Näin tulevat maat ja mantereet lopullisesti valmiiksi, näin on mailma saanut nykyisen muotonsa.

Mutta ihmistä ei vielä ole. Veden emonen, ilman impi ei ole vielä synnyttänyt sitä, jonka tähden hän sangen pitkät ajat on synnytystuskia kärsinyt. Väinämöinen on yhä äitinsä kohdussa. Kolmekymmentä kesää ja saman verran talvia hän siellä jo on ollut. Tämä käy hänelle itselleenkin tukalaksi, ja hän rukoilee aurinkoa, kuuta ja Otavaa päästämään häntä pimeästä piilostansa. Mutta kun näiltä ei apua lähde, niin hän ryhtyy omin voimin ilmoille pyrkimään. Hän onnistuukin pääsemään, mutta syöksyy suin päin mereen. Siellä hän sitten viruu useita vuosia, kunnes ajautuu erään niemen rantaan ja nousee mantereelle aurinkoa, kuuta ja tähtiä tähystelemään.

* * * * *

Tällainen on Kalevalan kertomus mailman synnystä. Kertomus alkaa edellyttämällä, että ilmaa ja vettä oli olemassa. Myös jumaluusvoimien olemassaolo edellytetään. Jonkinlainen jumaluusolento on ilman impi, joka aaltoihin laskeutuu. Ja häntä paljon voimakkaampi on Ukko ylijumala, ilman kaiken kannattaja, jonka puoleen Ilmatar hädissään kääntyy apua rukoillen. Ukko on jumaluusmahdin varsinainen edustaja. Hiukkasen odottamatta tapaamme jumaluusvoimien ja alkuaineiden ohella luomisrunossa myös sotkan. Kuinka tämä lintu jo ennen luomista on olemassa, sitä ei meille selitetä. Mutta kun muistamme, mitä luomisrunon synnystä ja vaelluksesta kerroimme, selviää meille, kuinka lintu on runoon tullut. Sinne se sitten on jäänyt, sillä on tarvittu joku, joka on muninut ne munat, joista mailma syntyy. On tavallista, että kansojen luomistaruissa esiintyy tällaisia olioita, joiden olemassaolon tarkemmin asiaa ajatellessa huomaa kokonaan jääneen perustelematta. Kun Kalevalan luomiskertomus on saanut mailman ulkonaisen muodon valmiiksi, antaa se ihmisen, Väinämöisen syntyä.