Väinämöinen nousee mantereelle. Mutta mantereella on autiota ja tyhjää. Ei ole olemassa kasveja eikä eläimiä. Luomistyö ei siis vielä ole loppuun suoritettu. Miten sitä edelleen jatkuu, siitä tekee Kalevalan toinen runo meille selvää.

Yksinään eläessään mantereella, jossa ei yhtään puuta ole olemassa ja jossa hänellä ei ole kenen kanssa sanan vaihtaisi, Väinämöinen alkaa miettiä keinoja, joilla saisi ympäristönsä ja elonsa hauskemmaksi. Hän tahtoisi jotakin maahan kylvetyksi, mutta ei tiedä, mistä kylväjän tapaisi. Silloin tulee hänelle avuksi Sampsa Pellervoinen, joka on jonkinlainen tarunomainen henkilö, jonkinlainen jumaluusolento hänkin. Tämä kylvää mäet männiköiksi ja kummut kuusikoiksi; kankaat hän siementää kanervaa kasvaviksi ja karut maat hän jättää katajien haltuun. Kaikki muut Pellervoisen kylvämät puut ottavat kasvaakseen, paitsi tammi, jota hän on virran rannalle kylvänyt. Väinämöinen hartaasti odottaa tammen taimimista, mutta turhaan. Silloin tulevat taas jumaluusvoimat hänelle avuksi. Eräänä päivänä hän näkee muutamia merestä tulleita neitosia kokoomassa korsia; kun he ovat työnsä tehneet, nousee merestä tarunomainen Tursas, polttaa korret ja kylvää niiden tuhkaan tammen siemenen. Tästä ylenee tammi, vieläpä niin tavattoman iso tammi, että sen latva ja oksat täyttävät koko taivaanlaen. Pilvet eivät enää pääse kulkemaan, auringon ja kuunkin tammi kokonaan peittää, niin etteivät ne enää paistettaan maahan luo. Silloin Väinämöinen tuskastuu. Kun ei hän muualta löydä tammen kaatajaa, kääntyy hän äitinsä, veden emon puoleen pyytäen, että tämä lähettäisi veden väkeä tammea kaatamaan. Taaskin jumaluusvoimat auttavat Väinämöistä. Peukalon pituinen mies nousee merestä ja suoriutuu kaatamistyöhön. Väinämöinen epäilee noin pienen miehen sopivaisuutta tammen kaatajaksi. Silloin mies äkisti kasvaa niin suureksi, että pää pilviä pitelee ja syltä on silmien väliä. Kolmannella iskulla tammi kaatuu, ja päivä rupee taas paistamaan sekä pilvet kulkemaan. Kun iso tammi on kaadettu ja aurinko pääsee vapaasti lämpöään jakelemaan, alkaa elämä maan päällä versota. Lehti puhkee puuhun, ruoho maahan. Kukkia kohoo kedolle ja marjoja rupee kasvamaan. Eläimiäkin ilmestyy. Linnut visertelevät puiden oksilla. Käki kukkuu kuusikossa. Maa on täynnä eloa ja vilkkautta. Väinämöinen ei enää ole yksinään, hänellä on laaja luomakunta ympärillään. Ja hän syventyy heti siihen, ymmärtää sen äänet ja keskustelee sen kanssa.

Mitään viljalajia ei kuitenkaan vielä kasva. Ei edes ohraa, mikä nähtävästi on ollut suomalaissukuisten heimojen ensimäinen viljelyskasvi. Kuljeskellessaan luontoa tarkastelemassa Väinämöinen löytää muutamia ohran jyviä sinisen selän rannalta. Ne hän sirottaa maahan. Tiainen hänelle kuitenkin ilmottaa, ettei ohra sillä tavalla kylvettynä ota kasvaakseen, vaan että täytyy ensinnä polttaa kaski ja siihen vasta jyvät itämään panna. Linnun neuvoa seuraten Väinämöinen ryhtyy kasken tekoon. Hän kaataa maahan suuren määrän puita. Mutta hänellä ei ole tulta, millä ne poroksi polttaisi. Silloin taivaan halki lentävä kokko häntä auttaa. Se iskee tulen kaadettuihin puihin. Niiden tuhkaan Väinämöinen sitten kylvää ohran siemenen samalla rukoillen maan ja taivaan jumaluusvoimia kaikin tavoin edistämään ohran nousua. Nämä täyttävätkin pyynnön. Pian komea ohra kasvaa kaskimaalla. Maanviljelys on saanut alkunsa.

Mielihyvällä Väinämöinen kaskimaan reunalla työnsä tulosta tarkastelee. Linnut lentelevät hänen ympärillään. Keskelle kaskimaata on hän jättänyt koivun kasvamaan. Kun linnut tiedustelevat häneltä, miksi se on kaatamatta säilytetty, vastaa Väinämöinen säästäneensä sen lintujen leposijaksi ja laulupuuksi. Varsinkin hän toivoo, että käki siinä ahkerasti kukkuisi. Hän kääntyy käen puoleen seuraavin sanoin:

Siinä kukkuos käkönen,
Helkyttele hietarinta,
Hoiloa hopearinta,
Tinarinta riukuttele!
Kuku illoin, kuku aamuin,
Kerran keskipäivälläkin
Ihanoiksi ilmojani,
Mieluisiksi metsiäni,
Rahaisiksi rantojani,
Viljaisiksi vieriäni!

KANSANRUNOUTEMME KUVAKIELESTÄ

Esittänyt F. A. Hästesko

Kansanrunoutemme ja ennen kaikkia Kalevala on viime aikoina alkanut voittaa yhä enemmän kansamme huomiota puoleensa. Se on toiselta puolen tullut yhä uutteramman tieteellisen tutkimuksen esineeksi ja toiselta puolen se itse on yhtenä suomalaisen sivistyksen kulmakivenä. Ja niin omituiselta kuin tuntuukin, niin on Kalevala viime aikoina, siis noin 75 vuotta ensi ilmestymisen jälkeen, ikäänkuin uudestaan löydetty. On alettu yhä paremmin huomata, että Kalevala ja sen rinnalla muu kansanrunoutemme on suurin, suomalaisin ja omaperäisin hengentuotteemme, jonka pohjalle kansallinen sivistyksemme yhä enemmän on rakentuva. Tämä seikka se esim. johti yli maan yhteisten Kalevalajuhlien viettämiseen.

Turhaan ei Kalevala olekaan tällaista kunniasijaa saavuttanut. Jos ohimennenkään vilkaisemme suomalaiseen sivistyselämään, niin heti huomaamme, että Kalevalan vaikutus siihen on ollut hyvin suuri ja niin monipuolinen, että on oikeastaan vaikea sanoa, millä alalla se eniten on uutta virikettä luonut.

Niin on esim. kuvaamataiteen alalla kansanrunoutemme kyennyt monen kuvanveistäjän ja maalarin sielussa synnyttämään kauniita kuvia. Meidänhän tarvitsee vain viitata sellaisiin taideteoksiin kuin Ekmanin Wäinämöisen soittoa esittävään suureen tauluun, joka säilytetään Helsingissä ylioppilastalon laulusalissa, tai Keinäsen moniin Kalevala-kuviin, tai vielä pariin Edelfeitin tauluun. Ja ennen kaikkia on mainittava tuo etevimmäksi Kalevalan aiheiden esittäjäksi tunnustettu Akseli Gallén-Kallela, joka on valmistanut suuren joukon tällaisia tauluja. Useathan tuntevatkin hänen taulunsa Aino-runoista, Sammon taonnasta, Kullervon sotaan lähdöstä (ylioppilastalon laulusalin seinässä) y.m. — Kuvanveistoksista taasen mainittakoon Sjöstrandin Kullervo-patsas, Vikströmin Wäinämöinen, joka on asetettu Viipurin Monrepoon puistoon, kuvat Ilmarisesta ja Wäinämöisestä Helsingin ylioppilastalon edustalla sekä ehkä enimmän tunnettu Johannes Takasen Aino-neito.