Myös musiikkielämän alalla näemme kansanrunoutemme runsaan vaikutuksen. Monet varmaan muistavat lukeneensa ensimäisen suomalaisen kalevala-aiheisen oopperamme »Pohjan neidon» esittämisestä. Tähän tulee vielä lisäksi muutamia laajahkoja sinfoniasävellyksiä sekä lukuisat sävellykset Kantelettaren runoihin. Kun vielä mainitsemme ne melkein lukemattomat kansanlaulun sävelmät, joita on muodostettu milloin laulettavaksi milloin soitettavaksi, niin näemme, että »kansan lahja» tällekin taiteemme haaralle on suurenmoinen.
Kaikkein suurin, vaikka kenties ei niin huomattu vaikutus Kalevalalla kuitenkin on suomalaiseen kirjallisuuteen. Paitsi sitä että Kalevala itse on kirjallisuutemme suuriarvoisin osa, on se antanut aiheen monelle suomalaiselle runoilijalle luoda uusia teoksia. Meidän tarvitsee mainita vain Aleksis Kiven kaunis Kullervo-näytelmä, Juhani Henrikki Erkon Aino-, Kullervo- ja Pohjolan häät-näytelmät tai Eino Leinon teokset Sota valosta, Tuonelan joutsen, Tarina suuresta tammesta y.m. Jos otamme muun kansanrunouden huomioon, niin voimme vielä lisätä Numersin Elinan surman ja Eino Leinon Lallin. Ei myöskään sovi unohtaa sitä verraten laajaa tieteellistä kirjallisuutta, joka kansanrunoutemme ja etenkin Kalevalan tutkimisesta on muodostunut ja joka on myös synnyttänyt ulkomaillakin huomiota herättäneen ja sielläkin käytäntöön otetun kansanrunouden tutkimustavan.
Mutta Kalevalan suuri vaikutus kirjallisuuteen ei ole johtunut niin paljoa uusien aiheitten antamisesta, vaan siitä uudistavasta vaikutuksesta, mikä sillä on ollut kirjallisuutemme kieleen ja muuhun esitystapaan nähden. Kansanrunoutemme toi esille suuremmoisen näytteen kansamme kielen kauneudesta ja sanarikkaudesta. Ja kun suomalaista kirjallisuutta sitten alkaa ilmestyä, niin voi selvästi huomata, että kirjailijat ovat tutustuneet kansan kieleen. Suuri uudistus on silloin kirjallisuudessa käytetyssä kielessä syntynyt. Kieli on sanarikasta, kuten kansankieli, uusia kansan käyttämiä lausetapoja on esityksen muotoa vilkastuttamassa, kansan vertauksia, sen mielikuvituksen tuotteita on hedelmällisesti käytetty ajatusten voimakkaaseen ja vaikuttavaan ilmaisemiseen. Niin esim. kun Ilmari Calamnius-Kianto laulaa sortovuosien alkupuolella:
Ne tahtovat kaataa mun koivuni kotipeltoni veräjän suusta, alas maahan sen mahlat juoksuttaa ja tuohet kiskoa puusta,
niin heti muistuu mieleen kansanruno, joka niinikään ihmistä kohtaavaa onnettomuutta kuvaa luonnon kauneuden häviämisellä — kuten kohta saamme nähdä. Sanalla sanoen: kirjailijat olivat löytäneet uuden rikkaan lähteen, joka heitä vastaan pulppusi joko välillisesti painetusta kansanrunoudestamme tai suoraan kansan suusta.
Siksi voimmekin näillä myöhemmän ajan kirjailijoilla tavata paljon, usein vaikeasti erotettavia vaikutuksia kansanrunoudesta. Toisilla kuten Erkolla ja E. Leinolla y.m. tapaamme runoja, joista tuulahtaa vastaan aivan selvä kansanrunon henki. Toisten taasen näemme käyttävän kansanrunon runomittaa joko sellaisenaan tahi kehitettynä j.n.e. Silloin kun aikaisemmat, harvat suomalaiset kirjailijat etsivät esikuvia vanhan emämaan Ruotsin kirjallisuudesta, oli näillä myöhemmillä käytettävinä kansan rikkaat hengen aarteet.
Kirjallisuus on siten Kalevalan ja yleensä kansanrunoutemme vaikutuksesta saanut oman ominaisemman leimansa, se on alkanut muodostua suomalaisemmaksi ja kotoperäisemmäksi. — Saatamme siis kysyä, mikä tenhovoima Kalevalalla on ollut voidakseen yksin antaa kirjallisuudelle uusia suuntia. Siihen tulee vastata: sen tenhovoima on, paitsi sen monen monessa kiitollisessa aiheessa ja sen kauniissa ajatuksissa, ennen kaikkia sen rikkaassa, kaunismuotoisessa ja rikassanastoisessa kielessä. Kalevalan kuvakieli, joka painetun Kalevalan mukana tuli jokaisen nähtäväksi, oli suuri, hämmästyttävä aarre lukijalle. Ihmeteltiin, että kansamme talonpoikaisen väestön sielusta oli niin kaunista syntynyt.
Jos tahdomme saada Kalevalan kuvakielestä, kansanrunon mielestäni huomattavimmasta seikasta, edes jonkinlaisen käsityksen, emme tarvitse sitä varten etsiä erikoisia paikkoja Kalevalasta, alusta loppuun se on yhtä runsaskuvaista. Esittäköön Kalevalan runotar Aino-neidon ihanan surullisen tarinan, tai Kullervon raskaan kohtalon, kertokoon se Kalevalan miesten laivaretkestä Pohjolaan tai laulakoon se Wäinämöisestä tai Ilmarisesta — aina sama mieltä hellyttävä luonnollisuus, sama kaunismuotoinen esittäminen.
Otamme Kalevalan kuvakieltä tarkastaaksemme puheeksi erään häärunoista. Pohjolan maan kuulun tyttären ja Kalevalan taitavan sepon Ilmarisen häät on juuri Pohjolan avarassa pirtissä pidetty. On siis jäljellä vain morsiamen lähtö entisestä kodistaan uuteen kotiin Ilmarisensa kera. Häät olivat suomalaisten kesken suurimmat kotoiset juhlat, ja olihan eroamishetkessä edessä vakava elämänkysymys, jossa syvimmät tunteet tulvivat esille. Siksi morsiamen lähtöhetkeä ei runotar lyhyesti vain mainitse, vaan luo meille siitä laajahkon kuvan. Lähtötilaisuudessa koetettiin morsian saada oikein selvästi tuntemaan eron kodissa vietetyn ja nyt alkavan omintakeisen elämän välillä. Tahdottiin morsian ensin saada ymmärtämään, miten hän lapsuuden kodissa on ollut kaikkien rakastama ja ihailema. Nuorta tyttöä näemme silloin verrattavan kukkaan, mansikkaan, kuutamoon j.n.e.
Kasvoit kukkana kujilla, ahomailla mansikkana,