tai
olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamoksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi.
Hän on ollut oikea kodin lempilapsi:
nousit voille vuotehelta, maiolle makoamasta, venymästä vehnäisille, pettäjäisille pehusta, kun et voinut voita syöä, silpasit sianlihoa.
Niin nuo kaikille yhteiset huolettomat ja suruttomat lapsuuden päivät olivat olleet hänelläkin:
ei ollut huolta ollenkana, ajatusta aioinkana, annoit huolla honkasien, ajatella aiaksien, surra suolla suopetäjän, kangaskoivun kankahalla, itse liehuit lehtyisenä, perhosena pyörähtelit.
Sanalla sanoen:
niin neito ison kotona, kuin kuningas linnassansa.
Mutta näiltä iloisilta päiviltä oli kuitenkin tytär toivonut pois. Hän oli ollut ainakin vanhempien mielestä, kuten runo sanoo:
käpäs kättä antamahan, kiivas kihlan ottelohon. sormuksen sovittelohon.