hivus keltainen korea, kengän kanto kaunokainen.
Hänessä on sepän vikaa, ja sepät ovat harvinaisia ja suvulle kunniaksi, sen tietää koko perhe. Hän kehoittelee veljiään karhun kaadantaan. Sitä varten hän on juuri saanut valmiiksi keihäänsä, jossa
heponen selalla seisoi, varsa vaapui lappealla, susi ulvoi suoverolla, karhu karjui naulan tiessä.
Vaimoväki, joka istuu alapäässä pöytää, kuuntelee tarkkaan miesten puheita ja supattelee hiljaa keskenään. Vanha emäntä kuitenkin vähän kovemmalla äänellä huomauttaa, että olisi riihelle lähdettävä huomisaamuna.
Päivällislevot levättyä pimenee jo ilta ja on ruvettava puhdetöille.
Uusia päreitä pannaan pihtiin. Työreet ja kyläreet vedetään esiin.
Samoin pienemmät käsityöt, oluthaarikat, kirvesvarret, saavien vanteet.
Naisista taas mikä kangaspuihin istuu, mikä värttinän ottaa. Nuoret
tytöt, jotka ovat vanhan kosijan tullessa kehuneet
ottavansa kullat kulmiltahan, hopeat hivuksiltahan, sinisilkit silmiltähän, punalangat päänsä päältä,
kaivavat kirstuistansa koristeompeluksensa juhlapukuihinsa. Muuan heistä menee veljeään seppoa pyytelemään uuden solen tekoon. Työn touhussa alkaa puhekin luistaa. Kyläreen tekijä, lähinnä nuorin pojista, kertoo saaninsa valmihiksi saatuaan ottavansa
— olkisen orihin, hernevartisen hevosen
ja lähtevänsä kosiin. Siitä on tuleva uljas matka. Ajoneuvot pitää olla komeat, sillä hän on laittava
— kuusi kukkulaista, seitsemän siniotusta vempelille riekumahan, rahkehille raukumahan, jotta kannot katsahtaisi, impyet ihasteleisi.