Ja lähtiessään sanoisi hän orjalleen:
kanna tuohon karhun talja päällä istuellakseni, tuopa toinen turskan talja kirjokorjan katteheksi.
Siitä sitten sanat sukeavat huomautukset säestävät melkein jokaisen puhetta. Vihdoin ruvetaan arvuuttelemaan. Toinen koetetaan saada ahtaalle. Jos hän arvaa kaikki vanhat arvuutukset, keksitään uusia. Ja kun toinen ei arvaa, silloin hänelle yleisen naurunremahduksen aikana luetaan:
hyi, hyi, Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan. »Käykää lapset katsomahan, mitä Halli haukkuu, luppakorva lupsostaa.» »Tuota Halli haukkuu…»
(K:r.)
Mutta kesken nuorien ilon alkaa takan luona omissa mietteissään oleva vanha isäntä laulaa:
Mieleni minun tekevi, aivoni ajattelevi, lähteäni laulamahan, saa'ani sanelemahan, sukuvirttä suoltamahan. lajivirttä laulamahan.
Lapsuudenmuistoihinsa vaipuneena hän jatkaa:
niit' ennen isoni lauloi kirvesvartta vuollessansa, niitä äitini opetti väätessänsä värttinätä minun lasna lattialla eessä polven pyöriessä, maitopartana pahaisna, piimäsuuna pikkaraisna.
Sitten kertoo vanhus ääni värähdellen, missä on itse uusia lauluja sepitellyt: