Lasna karjan laitumilla, metisillä mättähillä, kultaisilla kunnahilla, mustan Muurikin jälessä. Kimmon kirjavan keralla vilu mulle virttä virkkoi, säe saatteli runoja, virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat, linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia….
Hiljaa ovat nuoret, kaikki hartaina kuuntelevat. Lämpimänä, kaihoisana lekkaa tuli takassa, päreet ovat huomaamatta palaneet pitkälle karstalle, hiljaa pyörivät värttinät, ääneti vilahtelevat viipsinpuut.
Mutta ulkona pakkasessa
— haukkuu hallikoira linnan lukki luksuttelee, hiistää ensin hiljemmältä, harviammalta murahtaa, perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.
Sen on niin turvaisa haukkua nyt, kun se tietää kaikkein valvovan ja kun tuon tuostakin aina joku pistäytyy ulkona. Toista on, kun kaikki käyvät makuulle tuvassa. Silloin sen turkin alla tahtoo kylmä karmia, sillä toisen talon koiran ääni ei penikulmien päästä kuulu.
Keväinen luonto nukkuu. Nukkuvat myös
pyhät pihlajat pihalla, pyhät oksat pihlajissa.
Päivänkoiton ensimäiset häivät leikkivät taivaalla. Pihan poikki kiiruhtaa nuori tyttö. Se on
Annikki, hyvänimikko,
yön tytti, hämärän neiti,
talon tyttäristä nuorin. Hän kiiruhtaa kapeaa metsäpolkua rannalle päin. Käpy rasahtaa paljaan jalan alla. Käki havahtuu, kukahtaa. Se löytää vastakaiun Annikin aamunvirkeässä mielessä. Hän alkaa hyräillä: