Mielihyvällä käännymme tarkastamaan Kalevalan todellisuutta esittäviin kohtiin. Tässäkin on rajoitettava alaa: ei voi ottaa puheeksi todellisuutta esim. eri henkilöitten luonteen kehityksessä tai tapausten juoksussa, vaan ainoastaan katsella, minkä verran Kalevalan laulajat ovat kyenneet tekemään oikeita havaintoja ympäriltään ja niitä todenmukaisesti esittämään. Tapausten ja luonteitten kehityksen todenmukaisuutta täytyy edellyttää itsestään olevan olemassa, sillä vain sen mukaan ne sellaisina voittavat kiintymystämme puoleensa.
On itsestään ymmärrettävää, että läheinen seurustelu luonnon kanssa on kansan johtanut tekemään hyvin tarkkoja havaintoja luonnonelämästä, vaikka perin usein mielikuvituskin on kuvauksissa todellisuutta paljon muutellut. Jo toisessa runossa kohtaa lukijaa tarkka ja yleensä todenmukainen esitys eri puitten kasvupaikasta, johon ne Sampsa Pellervoinen alkujaan muka kylvikin:
mäet kylvi männiköiksi, kummut kylvi kuusikoiksi, kankahat kanervikoiksi, notkot nuoriksi vesoiksi, noromaille koivut kylvi, lepät maille leyhkeille, tuomet kylvi tuorehille, raiat maille raikkahille, — pajut maille paisuville, katajat karuille maille. —
Väinämöisen kylvämä ohra taasen kasvoi kuten hyvä ohra ainakin:
tähkät kuuella taholla, korret kolmisolmuisena.
Jokainen hevosmies tietää niinikään, että hevonen usein tuntee edessä olevan vaaran silloin kun ajajalla ei siitä vielä ole aavistustakaan. Niinpä Lemminkäisen Pohjolaan ajaessa tulisen kuopan lähestyessä
jo oronen ouostuvi, hevonen hörähtelevi.
Erittäin tarkka ja sattuvapiirteinen on mielestäni Pohjolaisten vaarinotto koiran haukunnasta, jolla se ilmoittaa vieraitten saapumisen. Jo ennenkuin ketään näkyykään tai ihmisen korva mitään kuuleekaan, vainuaa vanha tarkka koira jotain outoa olevan. Silloin se vielä rauhallisena harvakseen haukkuu, istuu maassa nojaten etujalkoihinsa, häntä rentona alas laskeutuneena ja kuono suunnattuna sinnepäin, mistä se pahaa aavistelee:
jopa haukkui hallikoira — pimeässä Pohjolassa; — hiisti ensin hiljemmältä, harviammalta murahti perän lyöen pientarehan, hännän maahan torkutellen.
Yhä ja yhä se haukkuu ja jo on Pohjolan isäntä vakuutettu, että