Olipa sulhasenkin kotona syötävätä niin vahvasti, että Väinämöisen täytyi mainita, miten heiltä syödessä
terät vieri veitsistänsä, päät putoili puukoistansa.
Ja se tupakin, missä tällaisia häitä vietettiin, oli sellainen, että
kukko kun laessa lauloi ei sen ääni maahan kuulu, penin haukunta perässä ei kuulu ovehen asti.
Niin laaja oli morsiamen sukukin, että jos
kappa ois kylveä papuja jyvä kullenki tulisi, kappa panna pellavia kuitu kullenki tulisi.
Ja komea vihdoin oli morsiamen auttajakin (saajanainen), niin että
Väinämöinen
luuli päivän paistavaksi,
kun sen paistoi paian kaulus,
luuli laivan läikkyväksi,
kun sen läikkyi lakki päässä.
Tällainen liioittelu on mielestäni hiukan erilaista kuin edellä esitetyt tapaukset. Nämä ovat näet lähellä sellaista vilkkaan ja voimakkaan mielikuvituksen luomaa puheen höystettä, jossa puhuja ei itsekään huomaa mitään liikaa sanoneensa ja jota toinen samanlainen kuuntelija ei myöskään aivan sananmukaisesti ymmärrä. Ken itäosissa maatamme liikkunut ja siellä kansan kesken puhellut ei olisi tavannut vilkasta kertojaa, joka häntä tällaisilla mahdottomuuksilla olisi huvittanut.
* * * * *