Varsinaisesta kansanrunouden keräämisestä voi puhua vasta silloin kun tiedemiesten huomio oli runoihin kiintynyt, kun he alkoivat niistä etsiä tietoja kansamme muinaisista vaiheista. Daniel Juslenius oli se mies, joka ensimäisenä käänsi yleisempää huomiota suomalaiseen kansanrunouteen.
Väitöskirjassaan »Ahoa vetus et nova» (Vanha ja uusi Turku, ilmestyi v. 1700) hän huomauttaa, että talonpojat harjoittivat runoilemista yhtä hyvin kuin oppineet, vaikka heitä ei runoilijoiksi kasvateta, he ovat siksi syntyneet, ja esittää hän tässä sekä muissa kirjoitelmissaan muutamia kansanrunoja. Jusleniuksen keräämät runot hävisivät tulipalossa, mutta hänen kirjoituksensa innostuttivat monia keräämään ja tutkimaan kaikkea mikä koski Suomen kansan menneisyyttä. Jusleniuksen vaikutuksesta ehkä heräsi harrastus suomalaiseen runouteen miehessä, jonka nimi aina on mainittava ensimäisenä, kansanrunouden tutkimuksesta ja keräyksestä meillä puhuttaessa, nimittäin Henrik Gabriel Porthanissa. Syntymäseudullaan Viitasaarella hän oli kaiketi jo lapsena monesti saanut nukahtaa hiljaisen runovirren hyräilyyn. Matkoillaan hän usein kuuli talonpoikaisjoukkueiden lauluilla aikaansa viettävän levähdyspaikoilla. Kun hän sitte miehistyttyään luki Jusleniuksen (Porthan oli Jusleniuksen veljentyttären poika) suomen kieltä ja kansanrunoutta ylistäviä kirjoituksia, muistuivat mieleen nuo lapsena kuullut laulut, niissä pulppuileva raikas kieli ja omituinen sävy, ja niin heräsi innostuneessa halu näyttää kansallisuudestaan välinpitämättömälle vallassäädylle, mitä kauneuksia oli kätkettynä suomenkieleen ja kansanrunouteen. Hän muovaili suomalaisesta runoudesta väitöskirjan »Dissertatio de poesi Fennica» (tutkielma suomalaisesta runoudesta), jota 1766-68 ilmestyi kaikkiaan viisi osaa. Se on runousoppi, jossa tekijä hyvällä suomalaisella kieliaistillaan ja kansanrunoudesta ammentamillaan virkeillä aineksilla koettaa johdatella sivistyneitä sointuvampia taiderunoja sepittämään ja samalla kansanrunoja ymmärtämään. »Sillä en katso häpeäksi vain sitä», sanoi Porthan »että synnynnäinen suomalainen ei tunne runouttamme, vaan sitäkin, ettei hän ymmärrä sitä ihailla». Aineksia keräsi Porthan itse matkoillaan, etenkin Savossa, mutta ymmärsi myös ystävillään keräyttää. Hän viittoili varsinaisiksi runojen saantipaikoiksi Pohjanmaan, Kajaanin kihlakunnan, Savon ja Karjalan. Kun itse siirtyi muita aloja tutkimaan, kasvatti hän itselleen oppilaita, jotka olivat valmiit tutkimuksia jatkamaan. Eräs oppilaista, Kristian Lencqvist ehkä kokosi itse aineksia, mutta sai joukon runoja isältään ja Porthanilta, jonka ohjauksella kirjoitti väitöskirjan muinaisten suomalaisten mytologiasta. Ahkerin tämän aikakauden kerääjistä oli Kristjrid Ganander. Vaatimattomana kappalaisena Pohjanmaalla kiintyi Porthanin tutkimuksista hänenkin huomionsa siihen, että runoja on: »ylönpaljon ylimaassa, sakialta Savonmaassa, pitkin koko Pohjolata». Parin vuosikymmenen kuluessa keräämistään aineksista hän laati suomalaisen mytologian, jolla tosin ei ole suurta tieteellistä arvoa, mutta siinä on säilynyt monta runonäytettä.
Porthanin kuoltua lakkasi joksikin aikaa kansantietojen keräily- ja tutkimisinto. Suomi oli astunut uusille valtiollisille urille. Kaikki tieteet ja koko henkinen elämä olivat jonkun aikaa lamassa, virkamieskoneisto vain toimi. Kansallisuudestaan vieraantuneesta vallassäädystä ei voinut odottaa suomalaisen (suomenkielisen) sivistyksen luojia. Oli astuva esille uusi, tarmokas, kansan riveistä noussut polvi.
Porvoon lukiolainen, Iitistä kotoisin oleva suutarin poika, Antti Juhana Sjögren, lainasi kirjastosta Herderin kirjoituksia. Niistä huomasi hän ensi kerran, että muualla maailmassa koottiin kansanlauluja ikäänkuin suuria aarteita talteen ja julkaistiin. Hän näki, että esim. Saksassa oli julkaistu pari kokoelmaa, jotka sisälsivät kansanlauluja eri kielillä ja että niissä oli näytteitä vieraiden kansojenkin runoudesta, josta kaikui ikäänkuin »kansakuntien, vieläpä itse ihmiskunnan elävä ääni — iloisena ja surullisena, leikillisenä sekä totisena». Lukiotoverinsa ja ystävänsä Abraham Poppiuksen kanssa hän päätti »kädellä ja suulla», että he molemmat, jollei kukaan muu, seuraisivat Herderin aatteita ja kokoisivat kaikkea, mikä valaisisi Suomen kansan henkistä elämää. Itse ei Sjögren noita unelmia päässyt toteuttamaan ennenkuin runsaan vuosikymmenen viertyä siitä ajasta, jolloin hän tuon aatteen oli keksinyt. Vasta vuosina 1824—25 hän joutui matkoille Suomen Karjalaan ja Vienan lääniin, josta keräsi rikkaan kokoelman kansanrunoutta, n. 200 runoa, jotka Lönnrot käytti vasta uuteen Kalevalaan. Mutta hän ei ollut turhaan haaveillut, sillä Poppius kirjoitti jo 1814 ollessaan kesälomalla Juvalla muistiin runoja ja Sjögrenin aate innostutti vielä samana vuonna toisenkin nuorukaisen, ylioppilas Kaarle Akseli Gottlundin, itsepäisen miehen, joka ryhtyi keräyksiin sellaisella innolla, ettei kukaan ennen Lönnrotia. Kesällä 1815 ja seuraavan syksyn ja talven kuluessa sai hän kirjoitetuksi n. 150 loitsua, 100 runoa sekä saman verran lauluja. Seuraavana vuonna joutui Gottlund Upsalaan opintojaan jatkamaan. Siellä avautuivat hänen silmänsä, samoinkuin Poppiuksen ja Arvidsoninkin, näkemään, että ruotsalainen kulttuuri oli suomalaiselle vierasta, että suomalaisten oli luotava oma sivistys, jos mielivät pysyä omana kansakuntana.
Seikkailuhaluisena, kunnianhimoisena ylioppilaana, joka oli päättänyt kohottaa heimonsa ja sen keralla omankin nimensä maineeseen, teki Gottlund vv. 1817 ja 1821—22 monivaiheiset matkansa Helsinglannin, Taalain ja Värmlannin suomalaismetsiin. Hän kokosi metsäsuomalaisilta m.m. toista sataa numeroa kansanrunoutta. Heitä varten julkaisi hän ensimäiset suomalaiset yksinomaan kansanrunoutta sisältävät kirjaset »Pieniä runoja Suomen pojille ratoxi». Gottlund myös ensimäisenä ennusti, että jos vanhat runot »kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi — niin siitä syntyisi uusi Homeron, Ossianin laulujen tai Niebelungenlieden vertainen teos, jolla Suomen kansa omituisen luomisvoimansa loistossa saavuttaisi sekä oman että vastaisen ajan ihmettelemisen». Eeposta ei Gottlund luonut, mutta suuret runoaarteet hän keräsi — kaikkiaan yhdeksättä sataa toisintoa — vieläpä oli saksalaiselle tri Schröterille avullinen saattamaan runojamme ulkomaalaistenkin tietoon.
Suomalaisuuden esitaistelija Aadolf Iivar Arvidsson piti yhtenä kansallisena velvollisuutenaan kerätä suomalaista kansanrunoutta, sillä hän oli vakuutettu, että kirjakieli siitä rikastuisi. Ystävänsä Eerik Antti Crohnsin kanssa, joka oli jo aikaisemminkin kerännyt runoja, lähti hän v. 1819 Pohjois-Savoon runonkeruumatkalle. Tietäjiä he enimmäkseen tavottelivat ja toivatkin saaliinaan n. 125 runoa.
Samana vuonna liikkui äärimäisillä pohjan perukoilla kieltä ja kansanrunoutta tutkimassa Reinhold v. Becker. Seuraavana vuonna ryhtyi hän suomenkielisessä lehdessään »Turun Viikko-Sanomat» puhumaan kansanrunoudesta, yrittipä v. 1820 Turun Viikkosanomia varten panna kokoon yhdenjaksoisen kertomuksen kaikista niistä runoista, joissa puhuttiin Väinämöisestä, ollen siten tavallaan Lönnrotin edeltäjä.
Kaikessa hiljaisuudessa keräili jokunen pappismies runoja, etenkin Pohjanmaan puolelta. Tuollainen hiljainen kerääjä, joka ei tarvinnut ulkonaista herätystä, vaan jota itse runot viehättivät, oli piirilääkäri Sakari Topelius. Hän oli perinyt sukunsa taiteellisia taipumuksia. Suvun juuret ovat, kuten tietty, suomalaisia ja kasvaneena suomalaisena pysyneessä Oulussa ei hän päässyt edes kansan kielelle vieraantumaan. Jouduttuaan rokotusmatkoilla vv. 1803—04 kiertelemään kyliä aina Pohjois-Savosta Kemijärvelle, alkoi hän kirjoitella muistiin runoja. Virkamatkoillaan v. 1820 putosi Topelius jäihin ja oli kylmettymisen seurauksena, että hän ainiaaksi menetti liikuntakykynsä. Mutta harrastus runouteen ei silti sammunut. Tuntuu kuin runot itse olisivat pyrkineet ilmoille. Jonkun aikaa onnettomuuden jälkeen osui näet Topeliuksen luo Uuteenkuarlepyyhyn pari vienan-karjalaista laukunkantajaa. He osasivat paljon täydellisempiä kertoma-runoja kuin Topeliuksen ennen tuntemat. Siitä saakka olivat kaikki Vienan Karjalan tukkukauppiaat tervetulleita hänen luoksensa. Kirjoituslauta polvillaan hän niitä kamarissaan kirjoitteli. Vuonna 1822 hän alkoi työnsä tuloksia julkaista painosta nimellä »Suomen kansan runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja». Julkaisua ilmestyi kaikkiaan viisi vihkoa. Luultiin ennen yleiseen, ettei kansan suussa enää eläisi täydellisiä runoja, mutta nyt saatiinkin ensi kerta nähdä, että saloilta oli saatavissa pitkiä eepillisiä runoja.
Kuolema keskeytti Topeliuksen julkaisu- ja keräilytyön. Karjalan erämaitten salaisuudet odottivat yhä miestä, joka ne vetäisi ihmisilmoille. Kaivattiin kansan miestä, kansanrunoilijaa ja haaveilijaa, joka kätköistä etsisi yhä uusia aarteita ja käyttäisi hyväkseen entisiä saavutuksia ja vihjauksia siitä, että parhaat runolähteet olivat Karjalan korpimailla, vieläpä rajan tuolla puolen. Topeliuksen kuollessa olikin jo toinen mies ilmestynyt työtä jatkamaan: Paikkarin torpassa syntynyt räätälin poika Elias Lönnrot.
Varattomana täytyi Lönnrotin ensimäiset ylioppilasvuotensa (1822—27) olla kotiopettajana. Laukon kartanossa, jossa hän useat kesät oleili professori Törngrenin kotiopettajana, kuuli hän kauniin kansanlaulun Elinan surmasta ja kirjoitti sen muistiin. Laukon omistajan sukulaisia sattui olemaan jo mainitsemamme Turun Viikkosanomien toimittaja R. v. Becker. Tämän johdolla tutustui Lönnrot siihen vähään mitä Porthanin ajoista alkaen oli suomalaisesta kansanrunoudesta kirjoitettu ja oppi hajanaisia runoja jatkelemaan yhtenäisemmiksi. Beckerin vaikutusta näkyy siinäkin, että Lönnrot maisteriväitöksekseen v. 1827 kirjoitti latinankielisen tutkielman »De Väinämöine priscorum Fennorum numine» (Väinämöisestä, muinaissuomalaisten jumalasta). Vielä samana vuonna Turun kaupunki paloi, ja toinen osa väitöskirjaa hävisi tulipalossa. Kun luennot yliopistossa kaupungin palon vuoksi lakkautettiin, joutui Lönnrot kotiinsa Sammattiin. Mutta hänellä ei ollut enää käsillä se kultainen lapsuuden aika, jolloin saattoi tyytyä metsiin loukkuja asettamaan, järvelle ongiskelemaan tai talvella mäkiä laskemaan. Nuoren maisterin mielessä makasivat runot, joita hän oli tutkinut ja ne salaperäiset erämaat, joiden kansan hän tiesi niitä laulelevan. Ja kun oli kuin »aina outo uotettava» mielessä, niin nakkasi hän repun ja pyssyn selkäänsä, ripusti huilun rinnoillensa ja läksi keväällä 1828 korpia kohti vaeltamaan, päämääränään Venäjän Karjala. Savon puhelias kansa nuorelle maisterille jo tiesi yhtä ja toista opettaa, mutta vasta Suomen-Karjalassa kävi runonsaalis runsaaksi. Matka kävi Sortavalaan ja sieltä Nurmeksen ja Kuopion kautta takaisin Laukkoon. Saaliinaan hän toi joukon lauluja, loitsuja ja häärunoja. Vuosina 1829—31 hän ne omalla kustannuksellaan julkaisi neljässä vihossa, joille antoi nimen Kantele. Saman runon toisinnot hän, kuten Porthanin ajoista asti oli ollut tapana, sommitteli yhteen ja korjaili ne saman kirjoitustavan mukaisiksi. Kantele oli tarkoitettu sekä oppineiden että kansan luettavaksi. Kaupan ei noita vihkosia kumminkaan mennyt siksi paljon että Lönnrot olisi voinut tehdä uusia matkoja ja jatkaa julkaisua.