vuoresta vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.
Ensimäiseksi lääkkeeksi on hän oppinut käyttämään vettä:
vesi vanhin voitehista, kosken kuohu katselusta.
Otavan asemasta taivaalla ja kukon laulannasta neuvotaan nuorta vaimoa katsomaan aamuisin heräämisaikansa (kts. Kalevalaisten kotielämästä). Auringosta Kullervo paimenessa katsoo pitkän päivänsä kulumista.
Mutta vaikka ei Kalevalassa olekaan runsaasti tällaisia tietoja, on niitä sitä enemmän kätketty sananlaskuihin. Toisinaan niissä pitkäaikaisten merkillepanojen tuloksena ilmaistaan eri vuodenaikoihin kuuluvia ilmojen vaihteluita ja muita kokemuksia. Niinpä on huomattu, että elokuun loppupuolesta eteenpäin hallat ovat yleensä säännöllisiä ja kaste peittää maan. »Päivän Perttelin perästä (24. VII) ei lopu halla haon takaa, eikä kaste metsän kainalosta». Heinäkuun lopussa vesi alkaa järvissä ja joissa kylmetä: Jaakko (25. VII) heittää kylmän kiven järveen.» Kevään tuloa koetetaan arvailla lintujen saapumisesta: Kuu kiurusta kesään, puoli kuuta peipposesta, västäräkistä viikon verran, pääskysestä ei päivääkään». — Toisissa sananlaskuissa taasen yhdistetään erilaisia ihmistoimia samanaikaisiin luonnonmerkkeihin. Niinpä aletaan valoa tarvita pirtissä silloin, kun ruiskykkä ilmestyy pellolle: »Kykkä pellolle, päre orrelle». Käen tiedetään kukkuvan vielä heinänteon, vaan ei enää rukiinleikkuun ajalla: »Laulan, laulan lapoholle, vaan en kuku kuhilaalle». Viljan leikkuu taasen sattuu yleensä samaan aikaan kun puolukat alkavat kypsyä: »Kun on puola puolikypsä, niin on pelto kokokypsä.» Sensijaan nauris vasta kasvaa, kun jo ensimäisiä riihiä elokuussa puidaan: »Nauris kasvaa, kun lupun äänen kuulee.» — Monenmoisia havaintoja on ilmojen vaihteluun: »Ei kaakko kauvan tuule, ennenkuin se sataa»; »ehtoorusko entistä ilmaa»; »suojiksihan koiran käpäliä palelee»; »kukko laulaa iltasittain pahaa säätä huomiseksi» j.n.e. Mutta ei ole tyydytty vain lähinnä seuraavien ilmojen määräilemiseen, vaan on koetettu arvata niitten laatua pitkin vuoden vartta eteenpäin. On oltu huomaavinaan esim., että jos aikaisin kevättalvella on lämpimiä ilmoja, niin kevät on kylmä: Kun kintaitta halkoja tekee, niin kintaissa toukoa tekee» y.m. Riittäkööt jo nämä näytteiksi, jokainen voi omasta varastostaan niitä lisätä.
KANSANRUNOUDEN KERÄYS JA YHDISTÄMINEN KALEVALAKSI
Esittänyt Väinö Salminen
Suomalaisen kansanrunouden keräyksillä on oma historiansa, joka alkoi jo kauan ennen kuin Kalevalasta oli aavistustakaan. Se kertoo, miten vähitellen tehtiin uusia löytöjä ja miten uusien aarteiden mukana aukeni uusia näköaloja, kunnes vihdoin saatiin kokoonpunotuksi Kalevala.
Kansanrunous oli suomalaiselle hengelle jotakin niin olennaista, että jo ne miehet, jotka ensimäisinä ryhtyivät suomen kielellä kirjoittamaan, siihen huomiotansa kiinnittivät. Jo Mikael Agricola puhuu suomalaisesta kansanrunoudesta; ja ensimäisen suomenkielisen virsikirjan julkaisija Jaakko Suomalainen (Finno), selvitteli 1580-luvulla, että itse piru se on, joka kansan seassa »ylösherätti mös hänen runoians ja lauluians, — nijn että he kyllä äkist ja selwäst wirsiä cocon saidh ja teidh, iotca sittä muilda nopiamin mös opettin ia muiston pantin, quin nyt Jumaliset ja Christiliset wirdhet opetan ia muistetan». Mutta näytteitä runoudesta eivät nuo uskonnolliset kirjailijat anna.
Kun tahdomme tutustua vanhimpiin kirjallisiin muistomerkkeihin kansanrunoudestamme, saamme lähteä tutkiskelemaan käräjäpöytäkirjoja. Kristillinen kirkko, jonka lukuja ja lauluja kansa käsitti väärin ja muovaili loitsurunoiksi, sai esivallan etsimään loihtijoita, rikollisina heitä rangaistaksensa. 1600-luvun alkupuolelta käräjäpöytäkirjoissa säilyneet loitsut ovat joskus kalliilla hinnalla säilytettyjä jälkimaailmalle, ne ovat »tietäjien» kidutuksella, jopa hengellä ostettuja.