niin sen piukki pirran ääni kuin käki mäellä kukkui, niin sen käämi käännähteli kuin on portimo pinossa, niin sen suihki sukkulainen kuin käpy oravan suussa.
(24, 35—40).
Ihmisen mielialatkin löytävät vertauskuvansa luonnosta. Onnellisen ihmisen mieli on
kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; kuin keväinen päivännousu, kevätaamun aurinkoinen.
Mikä on surullisen mieli?
kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä; on kuin laaka lammin ranta, kuin pimeä pilven ranta, kuin syksyinen yö pimeä, talvinen on päivä musta.
Turvaton ihminen taasen tuntee elämänsä sellaiseksi kuin lintu suuressa myrskyssä tai kuin se, joka kulkee heikkoa keväistä jäätä j.n.e.
Emme myöskään saa unohtaa niitä monia teräviä havaintoja, joita Kalevalan kansa on luontoa tarkkaamalla tehnyt ja joista se on kerännyt itselleen runsaan tietomäärän. Luonto onkin ollut sen ensimäinen ja suuri opettaja. Luonnosta ensiksi etsii Väinämöinen apua, kun häneltä venettä veistäissään puuttuu kolmea sanaa. Luonnosta saatuja tietojaan laulaa Joukahainen ollessaan Väinämöisen kanssa kilpasilla. Hän on oppinut tuntemaan, että
siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen, hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä, ahven arka kyrmyniska sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi rantasilla rapsehtivi.
Hän tietää veden lähtevän vuoresta ja tulen taivaasta, hän tuntee myös metallin alun: