Kauniin ja rikkaan luonnon ympäröimäksi siis suomalainen toivoo kotinsa:
ohoh kullaista kyläistä, maan paraista paikaistani! nurmet alla, pellot päällä, keskellä kylä välillä, kylän alla armas ranta, rannassa rakas vetonen, se sopivi sorsan uia, vesilinnun vieretellä.
(25, 375—382).
Eikö sitten näin elävästä luonnon kanssa seurustelemisesta ole täytynyt jäädä jotakin pysyvää vaikutusta tai näkyvää jälkeä kansalle. On toki. Suuren luonnontuntemuksensa kansa on ilmaissut runojensa kuvakielessä, se on useimmat vertauskuvansa ottanut eläimistä, kasveista, vedestä, vuoden ja vuorokauden ajoista j.n.e. Lemminkäisen äiti kiittää poikansa nuorta vaimoa Kyllikkiä vertaamalla häntä lintuihin, meren vaahtoon ja taivaan tähteen:
puhdas on pulmonen lumella, puhtahampi puolellasi, sorea merellä sorsa, soreampi suojassasi, valkea merellä vaahti, kirkas tähti taivahalla, valkeampi vallassasi, kirkkahampi kihloissasi.
(11, 385—392).
Ilmarisen äiti taasen kuvaa poikansa puolisoa, joka »on kuin puola puolikypsä, kuin on mansikka mäellä»:
toit käkösen tullessasi, sinisotkan suojassasi, vihannimman virven latvan vihannasta virviköstä, tuorehimman tuomen lehvän tuorehesta tuomikosta.
(25, 237—242).
Ja tämän morsiamen toimellisuuskin oli tunnettu, sillä