Europaeus oli läpi elämänsä rauhaton haaveilija, jonka mielessä häämötti suuria päämääriä. Ennen uuden Kalevalan ilmestymistä ponnisti hän kaikki voimansa ja jätti lukunsa yliopistossa kesken, kerätäksensä eepokseen aineksia. Puolet kaikista siihen kertyneistä lisistä onkin hänen muistiinpanoistansa otettuja.
Lönnrot keräsi runoja kaikkiaan n. 2,100 numeroa, Europaeus n. 2,800, niistä kumminkin kaksi ja puoli sataa vasta uuden Kalevalan ilmestymisen jälkeen v. 1853 muistiinpantua. Europaeuksen kehotuksesta varusti Suomalaisen Kirjallisuuden Seura v. 1846 ylioppilas A.E. Ahlqvistin Suomen Karjalaan runoja keräämään. Ahlqvist kulki Ilomantsin, Korpiselän ja Jaakkiman tienoot. Tammikuussa v. 1847 lähetti mainittu seura taas ylioppilaat Z.I. Sireliuksen ja Fredrik Polén'in keräysmatkalle. He kulkivat laajalti etelä-Savoa ja Suomen Karjalaa, tuoden mukanaan n. 450 numeroa kansanrunoutta.
Seuraavana kesänä kulki maisteri H.A. Reinholm Europaeuksen kera
Inkerissä; saman vuoden lopulla teki Reinholm ylioppilas K.M.
Forsberg seuralaisenaan uuden retken Karjalan kannakselle.
Uusia aineksia siis kertyi. Vuoden 1847 alussa ryhtyi Lönnrot uuteen Kalevalan laitokseen käsiksi. Hän sai paitsi äsken mainittuja keräyksiä käytettäväkseen A.J. Sjögrenin sekä M.A. Castrénin kokoelmat. Ensin poimi Lönnrot kaikki samaa asiaa koskettelevat toisinnot ja kirjoitti ne asianomaisiin paikkoihinsa. Kokonainen vuosi kului, ennenkuin hän saattoi ryhtyä uuden laitoksen tekstiä yhtenäiseksi valamaan. Menetelmätapa toimittajalla oli vielä sama kuin ennenkin. Järjestetyn, yhtenäisenä juoksevan esityksen, jossa Suomen kansa itse kuvaa entistä elämäänsä, ajatustapaansa ja tapojansa, tahtoi hän saada hajallaan olevista runoista esille. Vaikka hän punoi yhteen eepillisiä, lyyrillisiä ja loitsurunoja, luuli hän niiden alkuaan kuuluneenkin yhtenäiseen kokonaisuuteen. Hän ei tullut ajatelleeksi, ettei hän täten ollut vain kokoonpanija, vaan myöskin samalla tavallaan luova runoilija, samassa merkityksessä kuin parhaat runolaulajat. Suunnitelmistaan ensimäisiin eepoksen luonnoksiin ennen vanhan Kalevalan ilmestymistä hän sanoo: »Mitä Kalevalan runojen järjestämissuunnitelmaan tulee, niin ei minulla ollut muuta suunnitelmaa siihen aikaan kuin saattaa kaikki runot, joita on Väinämöisestä, Ilmarisesta, Pohjolasta, Kalevalasta, jonkinlaiseen parempaan yhteyteen kuin missä ne olisivat olleet, jos kukin olisi käsitelty erikseen.» Lönnrot käsitti Kalevalan runoilla olevan jonkunlaisen yhtenäisen alkuperäisen ytimen, joka oli muka itse tapausten aikana eläneiden sepittämä. Aikojen vaihtuessa keksittiin lisäpiirteitä ja lopulta muka hajosi tuo yhden ihmismuistin säilytettäväksi liian laaja runo moniin yksityisiin laulelmiin. Ja näiden laulujen yhtenäisyys sekä se järjestys, jossa ne nykyaikana lauletaan oli jo käynyt sekavaksi. Edelleen selvittää hän itse v. 1849 Litteraturbladissa käsitystänsä runoista seuraavasti: »En voinut pitää toisen laulajan järjestystä toista alkuperäisempänä, vaan selitin molemmat syntyneiksi siitä halusta mikä jokaisella on asettaa tietonsa johonkin järjestykseen, ja joka sitten, laulajien yksilöllisen esittämistavan mukaan, oli saanut aikaan erilaisuudet. Viimein kun ei yksikään laulajista kyennyt kilpailemaan keräämieni laulujen paljouteen nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden kuin useimmilla laulajillakin, nim. saada järjestää runot siten kuin ne parhaiten toisiinsa sopivat — tai, puhuakseni runon sanoilla:
Itse loime loitsijaksi,
Laikahtime laulajaksi,
s.o. pidin itseäni runolaulajana, yhtä hyvin kuin hekin.»
On kiistelty siitä, onko lopullisesti Suomen kansa vai Lönnrot katsottava Kalevalan tekijäksi. Ja vaikka Lönnrot ei mitään työstään ole salannut, kaikki käyttämänsä käsikirjoitukset ja luonnokset hän on tarkalleen säilyttänyt, niin on tätä kysymystä sittekin joskus pidetty kaikesta selvyydestä huolimatta hieman hämäräperäisenä. Vastaus on kumminkin sangen selvä. Kalevalaa ei Lönnrot ole kokoonpannut minään tiedemiehenä tai estetikkona, vaan kansanomaisena runolaulajana. Tämä runolaulaja oli vereltään suomalainen, sukuperältään kuului hän syvien rivien tasa-arvoiseen rahvaaseen, jonka henki ja elämänkäsitys noista runoista puhuu. Lapsuutensa ja ne vuodet, jolloin hän runoja seuloi, eleli hän enimmäkseen kansan keskuudessa. Runolaulajasta eroo hän tosin siinä, että häilyvän muistin apuneuvona käytti muistiin kirjoittamista, joten hänelle kävi mahdolliseksi perehtyä kuinka moniin tuhansiin runotoisintoihin tahansa. Mutta hän lueskeli kirjaanpanoja sittemmin niin, että osasi suuren osan ulkoa ja voi muististaan tarpeen tullen kokoonpanossaan soinnuttaa lisäsäkeitä aivankuin oikea runolaulaja. Hän tosin tasoitteli toisintojen kieltä, joka oli mitä erilaisinta aina eri paikkakuntia myöten ja samaten korjaili runomitallisia virheitä, mutta omaa murrettaanhan jokainen runolaulajakin käytti, oman paikkakuntansa sanat niihin sovitti, huolimatta siitä, että oli laulut ehkä vieraalla murteella oppinut. Lönnrot otti parhaat kohdat kaikista käytettävänä olevista toisinnoista ja liitti säkeitä, jopa kokonaisia kuvauksia aivan muista yhteyksistä. Mutta niinhän tekivät myös runolaulajat, hekin voivat paisuttaa runoaan loitsuilla, lyyrillisillä aineksilla, sananlaskuilla j.n.e. Siten saattoi koko runon juonikin eri laulajilla tuntuvasti muuttua. Mitään aivan omasta päästään ei Lönnrot tahtonut Kalevalaan lisätä. Mikäli mahdollista käytti hän aina kansanrunon säkeitä, joku yhdistävä säe, siinä kaikki, mitä Lönnrot varsinaisesti omiaan on pannut. On merkillistä, että etevimmät runonlaulajat olivat kehnoja tekaisemaan aivan omantakeisia runoja, joissa olisi täytynyt soinnuttaa uusia säkeitä. Mutta miltei yhtä kehno oli Lönnrot siinä taidossa; sen näemme niistä yrityksistä, joissa hän joskus koki vanhalla runomitalla omiansa laulella. Se ei luonnistu kumpaiseltakaan. Lönnrot oli vain siinä suhteessa edellä runonlaulajia, että hänellä oli valtava varasto runoja ja kehittyneempi maku valita ja sommitella aineksia. Paraskaan runolaulaja ei olisi voinut saada kokoon yhtenäistä eeposta. Siihen tarvittiin myös muualta saatu esikuva sekä kirjoitustaito. Tuon ajatuksen sai kokoonpanija etupäässä Homeeroksesta.
Vuonna 1849 ilmestyi tuo uusi Kalevalan laitos. Se on jaettu 50 runoon, joissa yhteensä on 22,795 säettä. Järjestykseen nähden seurataan siinä pääpiirteissään edellistä laitosta, paitsi siinä että Väinämöisen ammunta tapahtuu maailman luomisen jälkeen ja että väliin on, sovitettu maan kylvö ja Aino-runo.
Siinä suhteessa Kalevala on eepoksena ainoa laatuaan, että askel askeleelta voidaan seurata sen syntyhistoriaa. Näemme miten harvoista sivistyneistä parhaat miehet keräsivät runoja, miten Porthanin ajoista asti toisintoja sommiteltiin yhteen, ja juuri otollisimpana aikana ilmestyi mies, jota nuo runot niin viehättivät, että hän ne kansalleen lauloi uudelleen yhtenä jaksona, ja siten loi parhaan ja omintakeisimman henkisen tuotteen, mitä meillä toistaiseksi on ollut maailmankulttuurille tuoda.