Esittänyt Väinö Salminen
Niistä laulajista, joiden runoista Kalevala on koottu, sopii sanoa kuin
Antero Vipusesta, että jo:
»Haapa kasvaa hartioilla,
Koivu kulmilla ylenee,
Otsalla oravikuusi,
Havuhonka hampahilla.»
Laulut elävät, mutta unohduksiin on jäänyt, mitkä kuuset Karjalan kalmistoissa suojaavat niitä kumpuja, joiden alla lepää se polvi, joka Kalevalan lauloi. Eivätkä vain laulajain haudat ole unohtuneet, hämärään on jäänyt useimpien elämäntarinakin. Ei ole monestakaan senaikuisesta runolaulajasta tarkkaa kuvausta, joku pikkupiirtonen vain, siinä kaikki. Tunnustetaan kyllä ettei »mahti jouda maan rakohon», mutta mahtajat on kalmistoihin lapioitu muistelmitta ja muistomerkeittä. Ja nyt on jo myöhäistä selvitellä miten tuo mennyt sukupolvi saloillaan eleli, ajatteli ja unelmoi. Mielikuvituksen kudelmia heistä kyllä saattaa luoda, mutta utukuvahan on vain utukuva.
Siihen vähäänkin, mitä runonkerääjät varsinaisista Kalevalan laulajista ovat kertoilleet, on kumminkin tutustuttava, sillä voihan rakkaan vainajan pieniäkin peruja hartaudella katsella.
Kalevalan laulajia muistellessa olisi oikeastaan otettava huomioon heidän kotiseutunsa ja sen olot, sillä ympäröivä luonto ja eri paikkakuntien erilaiset tavat ovat lauluihin ja laulajiin leimansa painaneet. Kalevalan runo ei ole kenenkään yksilön työtä. Paikkansa pitävät inkeriläisen laulajan sanat:
Ei oo virret teillä tehty,
Ei oo teillä eikä meillä,
Virret on tehty ennen teitä,
Ennen teitä, ennen meitä,
Virret on kaikelle kylälle.
Etsiessämme niitä miehiä, joiden suussa oli suuri tieto, kuljemme laulun maita etelästä pohjoiseen.
Eteläisin Kalevalan runojen laulualue on Viron-maa. Tietysti eivät Virossa muistiin pannut runot vaikuttaneet Kalevalan kokoonpanoon, sillä Lönnrotilla ei noita siihen aikaan sangen vähän huomioon otettuja virolaisia runoja ollut käytettävänään. Vanhaa Kalevalaa varten ei ollut edes Inkeristä yhtään toisintoa saatavissa. Ja vähältä piti etteivät Inkerin rikkaat runoaarteet myöskin uudesta Kalevalasta jääneet pois. Vasta 1847 keksi näet Europaeus, että sielläkin viljeltiin runolaulantaa ja toi sen sekä seuraavan kesän matkoiltansa Lönnrotin käytettäväksi useita satoja Inkerin runoja. Mutta ehkä ainiaaksi on jäänyt unhoon niiden laulajain nimet, jotka hänelle sekä Reinholmille lauloivat. Sen vain tiedämme, että miltei kaikki taitavat laulajat olivat naisia.
Siihen aikaan olivat Inkerin olot synkkiä. Kruunun ja aatelin maaorjina saivat talonpojat päivätöissä raataa ja jos vapautta hieman sai ja mies tahtoi rahaa ansaita, lähti hän »isvossaa» ajamaan Pietariin, sillä siellä pääkaupungin loistossa kotoinen orjuus ehkä vähemmän muistui mieleen. Näiden orjien ja ajurein vaimot ovat laulelleet syvällisesti vaikuttavat Kullervon runot, heidän huuliltaan saatiin muistiin monta lyyrillistä kohtaa Kalevalaan, mutta muita muistoja heistä ei olekaan kuin nuo laulut, jotka he »heittelit heläjämähän».