Inkerin runoalueen katkaisee nykyaikoina Pietari venäläisine ympäristöineen. Mutta jo aivan Nevajoen pohjoispuolelta alkaa taas suomalais-asutus ja tämän n.s. Karjalan kannaksen kansakin on laulanut Kalevalaan. Tiedetään, että Toksovan, Vuoleen, Uudenkirkon tienoilta Europaeus ja Reinholm v. 1847—48 toivat satoja runoja, joita etenkin eukot lauloivat, mutta laulajien nimiä eivät kerääjät mainitse, vaikka Europaeus muuten leikkisästi kuvaakin, miten herännäiseukoille sai sanaa selvitellä ennenkuin he suostuivat runojaan ilmaisemaan. Koko Karjalan kannakselta emme siis voi nimittää ainoatakaan laulajaa, jonka runoja olisi Kalevalassa.
On siis jätettävä tämä tasainen, hiekkaperäinen kaistale. Ei siksi ettei Laatokan länsirannalla olisi ollut merkitystä Kalevalan runojen kehitykseen nähden ja eteviä runolaulajia — täältähän vielä 1890 tienoilla keksittiin laulaja, Larin Paraske, joka taisi toistatuhatta laulua — mutta siksi, että niiden nimet ja hahmot, jotka saivat kunnian laulaa Kalevalaan, ovat häipyneet tietymättömiin kuin Laatokan salaperäiset kangastukset.
Kuljemme kovia kokenutta lahjoitusmaata pohjoista kohti, laakeat kankaat muuttuvat Laatokan pohjoispuolella vähitellen metsien peittämiksi kukkuloiksi ja vuoriksi. Varsinainen Karjala erämaineen alkaa, ja samalla tulemme niille maille, joilta Kalevala pääasiallisesti on kerätty.
Aivan Savon ja Karjalan rajamailla, Kesälahdella, tutustui Lönnrot jo aivan ensimäisellä matkallaan v. 1828 Viitalassa melkoisen taitavaan runolaulajaan, kuudennusmieheen Juhana Kainulaiseen. Sanottavasti muita tietoja kuin Lönnrotin antamat ei tästä laulajasta, jonka virsiä on tallella 57, ole — kuolleen mainitaan hänen parikymmentä vuotta senjälkeen kuin runonsa antoi Kalevalaan. Kun kerääjä tuli sunnunt. kesäk. 8 p: kylään, oli Kainulainen tukinuitossa Puhoksen sahalla. Annan Lönnrotin itse kertoa tästä tapaamisesta: »Maanantai-ilta teki jo tuloaan, eikä Kainulaista kuulunut. Talon kaunis asema metsän laidassa sekä vanhan emännän, Kainulaisen äidin ja muiden perheenjäsenten minulle osottama ystävällisyys teki kumminkin odotuksen tavallista vähemmän ikäväksi. Päinvastoin, minua huvitti selittämättömällä tavalla siinä metsässä käveleminen, jossa Kainulaisen isävainaja niin monasti oli lukenut rukouksiaan metsän jumalille. — — Vanha Kainulainen näet oli aikoinaan ollut seudun parhaita metsämiehiä ja hänen metsästäjä-onnensa riippui ajan taikauskoisen luulon mukaan osaksi metsänjumalien suosiosta, joiden mielen hän muita paremmin osasi lauluillaan liikuttaa. Nämä laulut olivat nyt menneet ikäänkuin perintönä hänen vanhimmalle pojalleen, vaikkei tämä tosin ajan valistuksen vaikutuksesta enää pitänyt niitä yhtä tehoisina kuin hänen esi-isänsä. Hän näytti pikemmin pitävän niitä isän jättäminä pyhinä peruina, jotka paraiten palauttivat hänen mieleensä lapsuudenajat, jolloin ne kaikki olivat painuneet hänen muistiinsa.»
Tiistai-iltana Kainulainen palasi kotiin, mutta vasta seuraavana torstaina ja perjantaina oli hänellä aikaa laulaa runojansa. Suurin osa niistä oli metsämiehen lukuja, mutta oli joukossa kertovaisiakin runoja.
Suistamon salokyläläisistä sai usea kunnian antaa runojansa Kalevalaan. Lähellä Jänisjärven itäistä rantaa, Laitoisten kylässä, tapasi Polén v. 1847 »virsikkään eukon», nimeltä Riitta, josta antaa kuvauksen. »Eräässä alhaisessa pirtissä», kertoo hän, »löysin eukon värtinätä vääntämässä. Eukko vähän ensiksi epäili ruveta laulamaan vieraalle, tuumien: 'Jos tuosta mikä tulee; papit sanovat tämmöisistä lauluista synninkin tulevan, mut teille tulkohon se; kolmatta kymmentä vuotta on siitä, kun enemmin osasin ja lautoinkin näitä, annan mitä maltan.' Vaikka hän nyt näin jo kotvan oli antanut laulunsa unohtukselle, niin oli hänellä kuitenkin äijä vieläki muistissa. Toinenki laulu, senni seitsemän sananlaskua, puheen-parta ja arvoitusta oli eukon päässä vieläki. Pistäen niitä omiin ja muiden pubeihin, nauratteli hän kaikkia. Niitä oikein vanhan kansan ihmisiä oli hän, niin näyltään, käytöksilleen kun puheilensaki. Leikkisä ja sukkelaki lauseissaan oli hän; vaan hyvin hellä luontonen ja sydämminenkin. Muistan kuin kyyneleet oikein karpaloissa valuivat eukon silmistä, jotain surullista laulaessa. Omat vaiheensa oli eukolle ollut; lauluissa, joita oli omiakin tekemiänsä, muistuivat ne hänelle mielehen ja tuottivat itkun silmihin.» Edelleen kertoo Polén, että Riitta oli syntyisin Ilomantsista ja siellä lapsuutensakin viettänyt, kunnes joutui miehelään ja siten kreikanuskoisen miehen kera, itse ollen luterilainen, Jänisjärven rannalle. Omiin vaiheisiinsa oli hän sovittanut huoltenalaisen valitusvirsiä ja omaksunut ne sitte niin että luuli ne aivan kokonaan itse sepittäneensä. Riitta oli taitavin kaikista Polénin tapaamista runolaulajista, neljättä vuorokautta yhteen toviin kesti muistiin kirjoittamista ja iltaisin laulelivat samassa pirtissä nuoret ja rahvaan iloksi helskytteli eräs talossa asuva suutari kannelta.
Muutaman virstan verran pohjoisempana Jalovaarassa lauloi Z. Sireliukselle samana vuonna 66-vuotinen Iivana Hätinen. Häntä nimitettiin tavallisesti Riihi-Iivanaksi, senvuoksi, että hän oli erään kauppiaan riihenlämmittäjänä.
Jänisjärveltä itään mennessä, Loimolan Lytsyssä, eleli Europaeuksen Suistamon halki matkustaessa v. 1845 muutamia hyviä laulajia. Paras niistä oli Ondrei Sotikainen. Kotipitäjässään pidettiin häntä seudun laulutaitoisimpana, ja moni myöhempi runoniekka kertoi juuri häneltä runoja oppineensa. Yhteensä saneli hän kerääjälle n. 22 runoa, niiden joukossa runon maailman luomisesta, Lemminkäisestä, kilpalaulannasta y.m. Europaeuksen Lytsyssä käydessä oli hän n. 58 ikäinen.
Shemeikkassa tutustui Europaeus useihin ukkoihin, »Karjalan henkiseen aateliin» Shemeikkoihin, joiden taitoa lähiseudun kansa kuulutteli. Esi-isän Semanan sanotaan olleen Repolan tienoilta kotoisin. 1600-luvulla hän muutti kolmen pitäjän (Suistamon, Suojärven ja Korpiselän) rajojen yhtymäkohtaan. Hänen rakentamansa talon tienoille syntyi vähitellen kylä. Tämä kanta-isä oli mahtimies, mutta pojasta, Miihkalista, tuli isäänsä suurempi. Tarina kertoo, että hän kävi salaperäistä viisautta oppimassa n.s. »Tuli-Lapissa» meren takana ja sieltä muka oli kotoisin perintönä käypä loihtijalahja. Kerääjän ensi kertaa kylässä käydessä, edusti sukua kaksi tietäjää: Jaakko Hilipoff ja Iivana Shemeikka. Monet tarinat tiesi kansa vielä jälestäpäin kertoilla Jaakonkin taika- ja loihtijamahdista. Miehen luonne ei muuten ollut parhaimpia, nuorempana lienee varastellutkin, ja pitkin elämäänsä hän oli iloinen elostelija.
Ryhdikkääksi ja reippaaksi sanotaan Jaakkoa, mutta toinen veli Iivana lienee ollut vielä vankempi, oikea jättiläinen kooltaankin. Hän oli rohkea metsänkävijä, joka ei peljännyt otteluja kontion kanssa. Metsästäjänä harrasti hän etupäässä metsämiehen lukuja ja loitsuja, mutta taisi jonkun kertovaisenkin runon.