Kuvaukset Kullervon voimatöistä tavataan myöskin Länsi-Suomessa satuina Kalevan pojista. Miltei ympäri Suomenhan on levinnyt satu, miten metsä taikomalla kaatuu ensi kirveeniskusta tai vain huudon kajahtaessa. Kertomus, miten emäntä leipoi kiven Kullervon leipään on ehkä ollut alkuaan lyhyt paimenlaulu.
Alkuaan ei ole arveltu Kullervorunoon kuuluneen kertomuksien sisaren turmeluksesta. Se on Inkerissä ja Karjalan kannaksella aivan itsenäisenä runona ja liittyy vasta Vienan läänissä Kullervo-tarustoon. Eteläisellä laulualueella on sisaren turmelijana Turo, Turon poika tai Tuiretuinen. Nimi Turo on ehkä laina skandinavilaisesta Thor, Ture, josta on niinikään olemassa jonkun verran samansisältöisiä balladeja. Sisällöltään lähempänä on venäläinen laulu yhdeksästä ryöväristä ja heidän sisarestaan sekä laulu papin pojasta Aljoshkasta, jonka aiheena niinikään on tuntemattoman sisarensa naiminen.
Kuvauksen Kullervon sodanhalusta on Lönnrot saanut alkuaan aivan itsenäisistä runoista, joita jo laulajat kumminkin useissa tapauksissa yhdistivät olennaisena piirteenä Kullervon luonteeseen.
Sampsa Pellervoisen arvellaan saaneen alkunsa germaanisesta jumalaistarustosta. Nimi Sampsa eli Sämpsä johtunee sämpsykkä-nimisestä metsäkaislasta, joka on kevään ensimäiseksi vihreänä esiin puhkeavia kasveja. Sampsa Pellervoinen on alkuaan kuulunut kylvörunoon, jossa kerrotaan, miten hänet äitinsä, maanemon, rinnalta makaamasta kesä houkuttelee ulos kylvämään.
Aino nimeä ei kansanrunoissa tavata. Kun muutamat runot alkavat säkeellä: Anni tytti, aino tytti, muodosti Lönnrot aino-sanasta ominaisnimen siten että kirjoitti sen isolla alkukirjaimella. Aino-runo Kalevalassa on pääasiallisesti kokoonpantu venäjänkarjalaisista toisinnoista. Niissä kerrotaan, miten Anni menee metsään vastaksia taittamaan, jolloin Osmoinen tai Kalevainen tulee häntä kosinta-aikeissa mairittelemaan. Anni juokse silloin pahastuneena itkien kotiin eikä ilmoita itkunsa todellista syytä muille kuin äidilleen. Äiti lohduttelee tytärtään ja neuvoo häntä aitassa pukeutumaan koristeihin ja helyihin. Mutta tyttö hirttäytyykin aittaan. Kun äiti itkee tytärpoloistaan muodostuu kyyneleistä kolme jokea, jokiin luotoja ja luodoille käkiä kukkumaan. Tämä vienankarjalainen runo taas on kehittynyt kolmesta itsenäisestä laulusta, nimittäin runoista: Katri ja Riion poika, Koristeensa kadottanut tyttö ja kyyneleiden vierinnästä ynnä tytölle kukkuvasta kolmesta käestä. Eteläiseltä runoalueelta on saatu kuvaukset että nuo kirstussa olevat koristeet, joihin Aino pukeutuu ovat päivättären ja kuuttaren lahjoittamia, miten neito riisuutuu rannalla ja että metsän eläimet vievät sanan hukuttautumisesta tytön kotiin. Ainon aaltoihin hukuttautuminen on Lönnrotin muovailema, hänestä tuntui aittaan hirttäytyminen liian epärunolliselta.
Salaperäiseen Sampoon on Kalevalassa liittynyt niin suuri osa toiminnasta, että sen ovat muutamat katsoneet olevan ikäänkuin koko eepoksen koossapitävän keskuksen. Ja eniten kaikista Kalevalan aiheista ovat tutkijainkin mielikuvitukset kiertyneet tämän tarun ympärille. Minkäänlaista varmaa selitystä, jota yleiseen olisi pidetty pätevänä, ei ole vielä olemassa. Itse runojen kokoonpanon on Kaarle Krohnin kylläkin onnistunut osoittaa ja sampo-sanan on hän johtanut sampi-kalasta, joka sittemmin olisi saanut hyvän saaliin merkityksen. Nimityksestä ei ole päästy yksimielisyyteen, mutta runojen kehityksen tutkimuksesta on käynyt selville, että runon ytimenä on ollut legendan-tapainen Päivänpäästöruno.
Krohn on huomauttanut laulajain selitysten, että ellei Väinämöiseltä olisi hajotettu Sampoa, ei täällä olisi halloja eikä Pohjan tuulia, eikä maa köyhä, meri pohatta, olevan »itse luonnon opettamia Pohjan perän asukkaille. Kansamme kova kokemus, ettei täyttä eheätä onnea täällä ei ole saavutettavissa, on Sampo-virteen leimansa painanut. Onhan Suomen kansa kaikissa suhteissa saanut tyytyä ikäänkuin Sammon muruihin. Mutta se on myös oppinut näistä sirpaleista elämän mahdollisuutta luomaan.»
Ja sirpaleistahan kansamme on luonut merkillisen eepoksensakin. Monesta on ehkä tuntunu ikävältä kun tutkijat ovat noista runoista ja niiden sankareista poistaneet tarunomaisen muinaisuuden hohteen osoittaessaan vain osan olevan puhdasta perua esi-isiemme pakanallisesta jumalaistarustosta ja kotimaisista historiallisista aiheista ja melkoisen osan olevan lainaa kristillisestä aatepiiristä sekä muutamien naapurikansoilta. Mutta tulee ottaa huomioon, että vaikkakin muutamat muilta lainatut tarut ovat olleet sinä alkuaiheena, joka on saanut suomalaisen mielikuvituksen liikkeelle, niin on tuloksena ollut aivan omintakeinen runous, jossa kansamme omaperäisellä tavalla ja sävyllä, niinkuin mikään muu heimo maailmassa ei olisi sitä tehnyt, on antanut kuvan itsestään, siitä mitkä mielikuvitukset, haaveet, harhaluulot ja vaistot vuosituhansien kuluessa ovat syöpyneet tämän mietiskelevän metsien heimon veriin.