Runoissa kerrotaan, mitenkä Väinämöinen veisteli vuorella venettä ja kirves luiskahti polveen. Kun tahdottiin kuvata polvesta pursuilevan veritulvan suuruutta juolahti laulajain mieleen kuulemansa kertomukset »pyhän urohon», Vapahtajan veren vuodatuksesta, jota hengelliset laulut kuvailivat niin valtavaksi, että se tulvi yli koko maan. Ei tietysti ole tarvis olettaa, että koko runo Väinämöisen veneen veistosta, polven haavasta ja tietäjän etsinnästä veritulvan tukkijaksi on kristillistä alkuperää, mutta ei käy kieltäminen, että esitys on saanut vauhtia ja lisäpiirteitä kristillisistä taruista.
Väinämöisen matkan Tuonelan oraa etsimään arvellaan olevan niinikään kristinopin vaikutuksesta syntynyt; runoniekat ovat siinä sovittaneet Väinämöiseen Vapahtajan retken manalaan.
Kalevalan viimeisessä runossa kerrotaan, miten Väinämöisen on väistyttävä kristinopin tieltä. Se on kokoonpantu kahdesta eri katolisaiheisesta runosta Marketan ja Neitsyt Marian lauluista. Karjalan kannaksen Marketan runoissa kerrotaan, miten rikas Hannus viettelee Marketan. Akat alkavat kummeksua miksi tämä alkaa pysytellä saunassa. Eräänä päivänä löydetään portailta äsken syntynyt poikalapsi. Kaikki kieltävät olevansa viattomia ja Marketan äiti Helena lausuu jo tuomion, että isätön ja äiditön heitettäköön veteen, mutta silloin tapahtuu se ihme, että lapsi itse alkaa puhua ja ilmoittaa vanhempiensa nimet: Marketan ja rikkaan Saaren Hannuksen. Suomen Karjalassa haetaan tuon lapsen ristijäksi pappi, mutta tämä kieltäytyy kastamasta lasta, jonka vanhemmista ei ole tietoa, käskeepä muutamissa toisinnoissa hävittämään koko sikiön. Silloin pienokainen itse mainitsee vanhempiensa nimet, huomauttaapa vielä että itse ristijä ansaitsisi tulla roviolla poltettavaksi tai veteen hukutettavaksi. Vienan-läänin runoissa taas on Virokannas ristijänä, ja eräässä runossa itse Väinämöinen tuomitsijana määrää lapsen suolle vietäväksi. Poika tokaisee, ettei tuomaria itseänsäkään suolle viety, vaikka häpäisi oman äitinsä. Silloin Väinämöinen laulaa itselleen vaskisen purren ja häpeissään ohjaa sen meren pyörteeseen, kurimuksen kulkun alle. Karjalan laulajat lisäävät — aivan samaten kuin kuvittelevat kaikki kansat lempisankareistaan — että Väinämöinen suurine tietoineen vielä kerran on palaava.
Kristillisistä myöhäisinä aikoina runoon liittyneistä koristeista huolimatta on Väinämöisestä kertovissa runoissa paljonkin alkuperäistä suomalaista mielikuvitusta.
Ilmarinen on ehkä vanhimpia suomen suvun jumaluuskäsitteitä. Hänen kuviteltiin hallitsevan ylisissä ilmoissa, josta iski salamoita. Myöskin votjakeilla on ollut käsitys Inmar-nimisestä ilman haltijasta. Agricola mainitsee Ilmarisen hämäläisten jumalien luettelossaan sanoilla: »Ilmarinen Rauhan ja ilman tei ja Matkamiehet edheswei.» Samanlainen käsitys ilmaantuu eräässä merimiesten loitsussa, jossa sanotaan: »pane poskes pussuksiin, puhalla iloinen ilma, minulle myötäinen myry.» Helppo oli kansan mielikuvituksissaan yhdistää tämä ilman jumala, joka samalla oli taivaan kannen kalkuttaja, inhimillisempään seppään, etenkin suorittamaan sellaisia sepäntöitä, jotka tuntuivat muille mahdottomilta. Inkerissä esiintyy Kultaneidon taonnasta kertovassa runossa Ilmarinen Viron sepon sijalla. Karjalassa Ilmarinen jo on Raudansynty-loitsuissa raudan keksijänä ja liittynyt samalla tavallisena inhimillisenä seppona kilpakosijana Sampo-retkelle. Vienan Karjalassa hän on ihmeellisen Sammon takojana ja samaten kuin Väinämöinen Antero Vipusen vatsasta tietojen etsijänä. Vasta pohjoisemmilla runo-alueilla kaikista pikkupiirtosista on kehittynyt tuo toimellinen aito suomalainen tyynen suomalaisen sepän kuvaus, siellä hänet laulajat jo esittävät inhimillisenä personallisuutena.
Lemmikäisen kuva Kalevalassa on luotu kolmesta eri urhon haamosta: nuo runojen sankarit ovat: Ahti, Kauko ja Lemminkäinen. Näidenkin runojen alkujuonen arvellaan olevan Länsi-Suomesta peruisin. Kaukamoinen lähtee piilemään nimettömään saareen, tehtyänsä juomingeissa miesmurhan. Krohn arvelee Kaukamoisen lähteneen ruotsalaisten kostoa pakoon ja että noissa kolmessa runossa kuvastuisi ne kireät naapurien välit, jotka sukulaisuus-suhteista huolimatta pysyivät suomalaisten ja ruotsalaisten kesken Länsi-Suomen rannikoilla.
Lemminkäis-runot kertovat miehestä, joka menee miehelässä olevan sisarensa vieraaksi. Sisar asettaa veljensä tielle käärmeistä punotun aidan ja kahle-koirat. Taloon tullessa tarjotaan hänelle juotavaksi sellaista olutta, jossa vilisee matoja ja käärmeitä. Suuttuneena surmaa Lemminkäinen lankonsa ja sisarensa. Tähän runoon liittyy tavallisesti kertomus, mitenkä Lemminkäinen »pätöinen poika» matkalla saa surmansa. Tämän kuvauksen oletetaan aiheeltansa olevan kristillistä alkuperää: Tarinan Pohjolan tai Päivölän pidoista, joihin Lemminkäinen jätetään kutsumatta, on arveltu kansan muodostelleen raamatun kertomuksesta kuninkaan, jumalanpojan pidoista. Vielä on runon juonessa huomattu olevan seuraavat yhtäläisyydet kristillisperäisiin kertomuksiin verrattuina: Äiti varoittaa Lemminkäistä pitoihin lähtemästä; legendojen mukaan tekee Neitsyt Maria samaten Kristukselle, kun tämä lähtee Jerusalemiin pääsiäis-juhlille. Kun Lemminkäinen pidoissa laulutaidossa voittaa kaikki, on siinäkin tahdottu nähdä kertomus Jeesus-lapsesta, joka viisaudessa voitti kirjanoppineet. Kun Lemminkäinen jättää Ulappalan umpisilmän pidoissa laululla lumoamatta, niin tämä kostoksi ampuu hänet vesuputkella, jonka varaussanoja äiti ei ollut muistanut pojallensa neuvoa. Skandinavilaisissa runoissa kerrotaan Balderista, jonka mistelvesalla surmasi sokea mies. Balderinkin äiti oli vannottanut kaikki luontokappaleet, paitsi tuota pientä loiskasvia, mistelvesaa, etteivät ne hänen poikaansa vahingoittaisi. Paha Loke antaa tuon kasvin sokealle Hodrille, joka sillä ampuu tuon ylijumalan Odinin pojan. Kristuksesta on olemassa niinikään legenda, että sokea sotamies Longinus hänen kylkensä lävisti. Juutalaisessa kirjoituksessa Toledoth Jeschu tarinoidaan Jeesuksen loitsineen kaikki puut, etteivät ne ristinpuuna kestäisi. Vaan Juudas antaa ilmi puutarhassaan kasvavan kaalinvarren, joka kestää, ja siihen Jeesus hirtetään.
Sekä Skandinavian Eddan sankari Balder että Lemminkäisen kuvaukset ovat siis olleet tuntuvan kristillisen vaikutuksen alaisina.
Voimakkaasti kuvattu Kalevalan sankari Kullervo esiintyy jo kansanrunoissa jokseenkin eheänä. Eri toisinnot liittyvät tunnelmansa ja juonensa puolesta hyvin toisiinsa, kansa on tyylitellyt sen Suomen suvulle tutuista ja ominaisista aiheista, heimoriidoista. Ei tarvitse vierailta kansoilta etsiä tätä kuvausta: Erakko saa naapurin. Kumpikin tahtoisi olla yksin halmeiden, metsien ja järvien omistajia. He ovat leppymättömät toisilleen, kunnes toinen äkkiarvaamatta hyökkää väkineen naapurin kimppuun, jolloin koko naapurin väki saa surmansa. Länsi-Suomesta arvellaan Kullervo-runojen alkuperäisen aiheen olevan saadun. Runoissa näet kerrotaan Kullervon asuneen Karjalassa ja Unnon, joka Kalervon väen surmasi, Untolassa. Mynämäen kappelissa on Karjalan kylä ja muutaman kymmenen virstan päässä Laitilassa on Untamolan kylä.
Runossahan kerrotaan miten Untamo koettaa turhaan saada hengiltä Kalervon suvun ainoan henkiin jääneen pojan Kullervon, mutta häneen ei tepsi tuli eikä hirsipuu, eikä hän ota veteen hukkuaksensa. Kullervon surma-yrityksien on huomautettu muistuttavan Marketan runoa, jossa kerrotaan miten Marketan poika ehdotettiin samoin keinoin otettavaksi hengiltä. Inkerin toisintojen lisäyksistä, että Untamo tahtoi tapattaa naapurinsa kaikki lapset, on johduttu vertaamaan sitä raamatun kertomukseen Herodeksen toimeenpanemasta lasten murhasta.