Selvitettyään mistä seuduilta runojen kotiperä on etsittävissä asettuu tutkijan vastattavaksi kysymys, milloin ne ovat syntyneet. Lönnrot itse oli sitä mieltä, että ne olivat alkuisin jo permalaisvallan ajalta Vienan meren eteläpuolelta. M.A. Castrén piti niitä miltei ikivanhana perintönä. Hänestä suomalaiset olivat tuoneet osan runoaiheistaan mukanansa jo uraalialtailaisen suvun alkukodista Pohjois-Aasiasta. Aug. Ahlqvist väitti Kalevalan runojen syntyneen n. 1000 vuotta sitte karjalaisten (bjarmien) keskuudessa Vienan meren rannoilla, muuhun Suomeen oli niistä muka joutunut karjalaisten mailta vain joku pirstale.
Julius Krohn oli runojen ikään nähden suunnilleen samaa mieltä kuin Ahlqvist, mutta piti Venäjän Karjalan runoja kehityksen viimeisenä asteena. Hän sekä A. Borenius (Lähteenkorva) ensimäisinä huomasivat niiden etelästä käsin kulkeutuneen. Julius Krohn oletti suuren osan runoista olevan luonnontarustoa sekä lainoja skandinaveilta, liettualaisilta, ja venäläisiltä.
Kaarle Krohn on tutkimuksissaan siirtänyt runojen synnyn sangen myöhäisiin aikoihin. Hän sanoo, että »alkuluonnokset läntisillä ja eteläisillä runoalueilla ovat enimmäkseen syntyneet katolisella keski-ajalla ja että niiden kehitys itäisillä ja pohjoisilla runoalueilla on tapahtunut pääasiallisesti uudella ajalla». Siis Castrénin 6000—10,000 vuotta supistaa nykyinen Krohnin edustama suunta muutamaan vuosisataan. Pakanallis-aiheisia ovat hänen tutkimustensa mukaan vain: Väinämöisen ammunta, Kilpalaulanta, Vellamon neidon onginta, Ohran kylvö, Ison sian runo sekä Sämpsän noudanta. »Mutta näidenkään alkuperää ei ole välttämättä siirrettävä puhtaasti pakanalliseen aikaan.»
Historiallisen taustan todistaa Krohn olevan runoilla: Hiiden hirven hiihdäntä, Ahti Saarelainen, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo sekä Untamon ja Kalervon pojan runolla, koska »näissä kuvastuvat kauppasuhteet Vironmaan eli Gottlannin kanssa, ryöstöretket Itämerellä ja viholliset välit Varsinais-Suomen rannoilla suomalaisten ja ruotsalaisten välillä». »Suurin vaikutus länsisuomalaiseen runouteen on kaiketi ollut katolisilla legendoilla (pyhimystaruilla), joihin Kalevalan kertomarunoista perustuvat: Verentulva Polvenhaava-runossa, Onni pojan ajelu, Pötöisen pojan Päivölän retki, Kirkon ainepuun etsintä, Tuonelassa käynti, Luojan laivaretki, Päivän päästö.» Pakanalliset nimet siis näissä olisivat »painautuneet kristillisen pohjakuvan päälle».
Kysynet minkälaisista alkukudelmista tutkimus (Krohn) selittää kansamme luoneen nuo meille tutut ja rakkaaksi käyneet Kalevalan sankarien hahmot.
Alotamme kertomarunojen suurimmasta sankarista Väinämöisestä. Mikael Agricola sanoo häntä hämäläisten jumalaksi, joka »virdhet tacoi», Väinämöistä koskevat runot edellyttävät ensinnäkin sisältönsä puolesta, että hän on kansan mielikuvituksissa elänyt veden toimivana jumalana. Väinämöisen kertosanana käytetään Suvantolaista ja itse Väinä-sanan oletetaan merkitsevän salmea.
Runossa Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannasta esiintyy monta piirrettä, joiden on katsottu todistavan Väinämöisen olevan vedenjumalan. Selvällä meren selällä tai järven jäällä kerrotaan Inkerin runoissa hänen Joukahaisen kanssa ajaneen vastatuksin, niin että vemmel puuttui vempelesen, rahe rakkehen takertui. Ja samassa tilaisuudessa kehuu tuo laulaja ijän-ikuinen merenpohjan muodostamista omaksi työkseen. Väinämöisen ammunta tapahtuu Karjalan runoissa niinikään »ulapalla aukealla» ja on mainitun runon kieliasussa huomattavissa seikkoja, jotka todistavat sen olevan Länsi-Suomesta käsin peruisin, joten se siis olisi syntynyt Itämeren vesien rannoilla. Jo täällä olisi samalla syntynyt käsitys vedenjumalan soitannollisuudesta, soittoa rakastavaksihan ruotsalaisetkin kuvittelevat Näkkiä. Karjalaan ennätettyään tuo käsitys Väinämöisen laulun rakkaudesta saa yhä yltyä; jos hän ammuttaisiin, niin ilo ilmoilta katoisi, laulu mailta lankeaisi. Tämä soitannollinen veden jumala on sitte kansan mielikuvituksissa käynyt yhä inhimillisemmäksi, hänestä on tullut sankari ja tietäjä.
Länsi-suomalaisissakin Tulensynty-loitsuissa Väinämöinen ja Ilmarinen välähyttävät salamoita keskellä merta. Itä-Karjalassa hänen nimensä jo liittyy sokeasta kanteleensoittajasta, Luojan Laivaretkestä, Polvenhaavasta, Päivänpäästöstä ja Kilpakosinnasta kertoviin runoihin. Vienan läänissä Väinämöinen vielä on Sammon taonta- ja Tuonelassakäynti-runoon liittynyt.
Mutta selvitelkäämme mitenkä Väinämöisen personallisuuteen on liittynyt kuvauksia kristillisestä aatepiiristä!
Oletetaan, että kun Karjalan kansa on kuullut hämäräperäisiä katolisia kertomuksia suuritietoisesta jumalan pojasta, on se nuo legendat helposti yhdistänyt Väinämöiseen, jota sanotaan joskus runossa »pätöiseksi pojaksi» ja hänen loitsujansa pyhiksi sanoiksi.