Mieltäkiinnittävää on tutkia missä ja milloin Kalevalan runot ovat syntyneet, mikä on saanut suomalaiset ne luomaan ja mitä ovat olleet alkuaan ne Kalevalan sankarit ja salaperäinen Sampo, joihin kaikki mielikuvitukset ovat saattaneet niin keskittyä, että kansa niistä on punonut pitkiä yhtäjaksoisia runoja.
Toisessa vihkosessa on selitetty, miten jokainen Kalevalassa tavattava runo on kokoonpantu monen monituisista eri runoista ja saman runon toisinnoista. Kun tahdomme päästä selvyyteen Kalevalan runojen aiheiden alkuperästä, on kokonaan jätettävä painettu Kalevala ja sen Lönnrotin kokoonpanemat runot ja otettava tutkimuksen alaiseksi runot sellaisina kuin niitä kansa on laulanut. Jokainen yksityisruno on ollut monen vaiheen alainen, sitä on jatkellut ja muovaillut monien sukupolvien mielikuvitus, se on muistitietona kulkeutunut seudusta toiseen, ennenkuin lopulta joutui runonkerääjäin papereihin ja sitä tietä pysyväisesti Lönnrotin ja sittemmin tutkijain käytettäväksi.
Mutta mitenkä saattaa tutkija selvitellä yksityisrunojen vaiheita menneinä aikoina, silloin kuin ne vielä olivat vain kansan muistin varassa; kirjalliset muistomerkithän eivät kauas taaksepäin ajassa ylety?
Jo Lönnrot huomasi, että samaa runoa eri paikkakunnilla laulettiin aivan eri tavalla. Kun myöhemmin on kerätty valtavat määrät toisintoja, on tultu huomaamaan, että kansa samalla seudulla yleensä laulaa jotakin runoa samalla lailla. Mitä kauempana muistiinpanopaikat ovat toisistaan sitä erilaisempia ovat toisinnot. Saattaa aivan asteittain seurata mitenkä runo piirre piirteeltä muuttuu eri paikkakunnilla. Usein ei kahden toisistaan etäällä olevan seudun runoja tuntisi samoiksi, ellei olisi selvillä kaikista välimuodoista. Kun jonkun seudun runossa vielä tapaa vierasmurteisia sanoja, joita ei monesti ole edes oikein ymmärretty sekä paikkakunnalle outojen luonnonpaikkojen, eläinten ja kasvien nimiä, niin voidaan niistä päättää mistä käsin runo on kuultu. Täytyy olettaa, että runot niinmuodoin ovat levinneet paikkakunnalta toiseen ja kun tätä runojen kulkua lähemmin tarkastaa, huomaakin, ettei ajan hammas yleensä niin nopeasti vaikuta runojen muotoon kuin paikkakunnalta toiseen kulkeutuminen. Mielikuvitukset ja laulut jäävät kautta sukupolvien perintönä vanhemmilta lapsille, niinkuin puheenparsikin, eivätkä nopeasti muutu. Mutta niinkuin murre tulee yhä vieraammaksi, mitä kauemmas kotiseudultasi kuljet, niin sama runokin vaihtelee. Vieras saattaa kuulemansa käsittää väärin tai lisätä ennestään tuttuja samaan suuntaan käyviä säkeitä. Tuollaiset pikkuseikat kuin paikkakunnalla muuten outojen käsitteiden, sanojen ja itse juonen väärinymmärtäminen siis juuri ovat tärkeitä runon ikää ja kotiperää tutkittaessa.
Mutta miten runot kulkevat paikkakunnalta toiseen?
Pidoissa ja juhlina, kun väkeä oli koolla, harrastettiin laulua, sillä olihan laulajille edullista että kuulijoitakin oli. Sellaisissa tilaisuuksissa saattoivat runoniekat jopa veikaten lyödä kädet kätehen ja tyhjentää sanaisen arkkunsa koko sisällön. Pitopaikoissa kun oli koolla naapurikylien väkiä, opittiin siis lähiseutujenkin virsiä. Aviosiippa otettiin usein myös toisesta kylästä. Tämä tietysti lauloi oman kylänsä virsiä »värttinätä väätessänsä», joten ne miniän mukana kotiutuivat. Salokylän asukas saattoi myös kuulla liikekeskuksissa matkustaessaan uusia tarinoita ja lauluja, joita sitte koetti kotona uudestaan laulaa. Ellei niitä sana sanalta muistanut, muutti hän ne tuttuun laulutapaansa, soinnutellen joukkoon muista yhteyksistä muistamiansa säkeitä.
Kehittynein laulutapa ja suurin rakkaus Kalevalan aiheisiin kertomarunoihin on ollut Vienan läänin asukkailla. Painetun Kalevalan runot perustuvat suurimmaksi osaksi heiltä saatuihin toisintoihin. Kalevalan kertovaisia runoja laulettiin kyllä viime vuosisadalla vielä kautta koko Vironmaan sekä Inkerissä, missä vain on suomalaista väestöä, Karjalan kannaksella, Laatokan länsi- ja pohjoisrantamilla, Suomen Karjalassa, Pohjois-Aunuksessa ja Vienan läänin läntisessä osassa. Mutta mitä etelämmäksi tuota kertovaisten runojen varsinaista laulualuetta tulemme Vienan läänistä, sen lyhyemmiksi ja yksinkertaisemmiksi runot muuttuvat.
Viron ja Inkerin runoissa on lyyrillinen aines rikkaimmin edustettuna. Lyyrillisiin, tunnelmarunoihin, verrattuna on pitkiä kertovaisia runoja siellä vähän. Tuohon niin sanoakseni lyyrilliseen katsantokantaan eteläisellä runoalueella on tietysti omat luonnolliset syynsä. Siellä viljelee eniten vain naisväki lauluja ja siksipä ne ovat lyhyenläntiä leikki-, pila-, kosio- ja tunnelmarunoja ja balladeja. Nämä alueet ovat olleet aateliston — saksalaisen, ruotsalaisen, liettualaisen, puolalaisen ja venäläisen — temmellyskenttänä. Ei ollut kuin Suomen Karjalassa ja Vienan läänissä partasuilla uroilla aikaa miettiä salaperäisiä runoja kotiaskareissa ja metsästys- sekä kalastusretkillä. Edessä oli jokaisella miehellä orjan työt. Joukolla raadettaessa pehtorein ruoskan alaisina ei tehnyt mieli punoa runomuotoon taruja, siihen ei ollut rauhaa ja tuskinpa työn touhinassa olevista sellaiselle sai kuulijaakaan. Häihin ja juhliin sopivat niinikään paremmin lyyrilliset sepitelmät. Virolaisen heimon koillisin osa, Peipusjärven lounaisella rannalla oleva Setumaa, on ollut rauhallisempi kolkka kuin muut osat eteläisestä laulualueesta. Räikeät vieraat kulttuurivirtaukset ja olojen muutokset eivät siellä ole tukahuttaneet hiljaista mietiskelyä ja siellä elääkin senvuoksi alueen pienuuteen verraten rikas muinaisaikainen runolaulu. Mutta valitettavasti se on jäänyt eristetyksi, vaikuttamatta Kalevalan kehitykseen, sillä setukaiset ovat muilta oppineet runoaiheita, mutta muut eivät ole heillä opissa olleet. Runojen näet on huomattu kulkevan kultturin mukana, siten että syrjäisten seutujen asukkaat oppivat lauluja muilta; mutta etäisiltä saloseuduilta eivät runot enää muuanne leviä. Siksipä oletetaan useimpien runoaiheiden kulkeutuneen sekä etelästä että Länsi-Suomesta Vienan läänin saloja kohti ja noissa rauhallisissa erämaissa vasta saavuttaneen korkeimman kehityksensä. Viron ja Inkerin paimenpoikain laulut, naisten lyyrilliset tunnelmat, joissa »minä» on kaiken keskustana tai Länsi-Suomesta käsin kuullut pyhimystarut ja loihtuaiheet liittyvät Vienan Karjalan partasuun laulajan huulilla kaikki heidän haaveksimiensa sankarien Väinämöisen, Ilmarisen, Joukahaisen, Kullervon ja Lemminkäisen ja salaperäisen Sammon kuvauksiin.
Vaikkakin kertovaisia runoja on laulettu vain tuolla kapealla kaistaleella Virosta Vienan läänin pohjois-osaan saakka, on silti aiheita, joko suorasanaisia tai runomitallisia voitu saada myöskin Suomesta, joten koko Suomen suomea puhuva kansa ja virolaiset ovat olleet mukana Kalevalaa luomassa. Prof. Kaarle Krohn on laajoissa tutkimuksissaan koettanut tehdä pesäjaon siitä missä käsin eri runoaiheet ovat syntyneet. Hänen tutkimuksiensa mukaan on Länsi-Suomi antanut lukuisimmat ainekset Kalevalan kertomarunoihin — kokonaista 23 aihetta, niiden joukossa sellaiset kuin Kilpalaulanta, Väinämöisen ammunta, Verentulva Polvenhaava-runossa, Lemminkäisen Luotolanretki, Kaukamoisen runo, Sisaren turmelus y.m. Virosta alkuisin on 20 eri aihetta, m.m. Luomisruno, Iso tammi, Ansiotyöt, Iso härkä, Kultaneidon taonta ja Kanteleen synty. Inkeriläisten osuus rajoittuu pariin kertomarunoon ja »pohjoisilla karjalaisalueilla syntyneeksi jää tuskin ainoatakaan runon alkuluonnosta».
Karjalaisten ansioista Kalevalan runoihin sanoo Krohn m.m.: »Vaikka he eivät olisikaan mitään muuta tehneet kuin muistissa säilyttäneet Länsi-Suomesta vähiin jälkiin kadonneita runoja, oltaisiin heille siitä suuressa kiitollisuuden velassa. Mutta he ovat tehneet paljoa enemmän. Jos vertaamme virolaisia runoja, vaikkapa vaan lähempiin länsi-inkeriläisiin, niin havaitsemme helposti, että karjalaisilla laulajilla on ollut erikoinen runollinen lahja, joka ilmenee sekä runon piirteiden edelleen kehittämisessä että eri runojen yhdistelemisessä. Kehittämiskyky saattaa siinä määrin lähetä uuden aiheen luomista, että toisinaan on vaikea päättää, onko lisäoksa samasta puusta kasvaen haarautunut vai onko se toisesta puusta ymppäämällä istutettu. — — Taipumus runojen yhdistelemiseen, jonka tekee mahdolliseksi kaikille yhteinen runomitta, kuuluu tosin yleensä Suomalais-virolaisen kansanrunouden ominaisuuksiin. Mutta sen lisäksi edellyttää runojen järjestäminen varsinaiseksi jaksoksi toimivaa henkilöä, joka tapausten vaihdellessa pysyy samana. Viron runoilla ei ole muuta yhteistä henkilöä kuin laulajan oma minuus, joka tosin voi tunnelmansa pukea yksinkertaiseen kertomukseen itsestänsä, mutta joka subjektiivisena ja lyyrillisenä ei mitenkään kykene moniosaista eepillistä jaksoa kannattamaan. Inkerissä sitä vastoin tapaamme, paitsi Neitsyt Maarian ja Luojan virsien yhdistelyltä, yhtäjaksoisen sarjan Kalervon pojan seikkoja. Pohjoisilla runoalueilla, varsinaisesti karjalaisilla, saa runojen kehitys sekä niiden yhdistely vähitellen koko runoaineiston valtaansa. Runoaineksissa tapahtuu seuloutuminen, sekaantuminen, sulautuminen ja uudelleen kiteytyminen. Eteläisempien runoalueiden eepillisistä aiheista ovat toiset jääneet tykkönään käyttämättä, toisista on otettu ainoastaan erinäisiä kohtia. Enimmät kertovaisista aiheista ovat liittyneet muutamiin harvoihin päähenkilöihin. Entisten aiheiden yhteydessä saattaa tapahtua niin täydellinen sulautuminen, että syntyy ihan uudenveroinen ja samalla kaikkia alkuluomia rikkaampi juoni. Samoin eri kuvausten kohdistuessa samaan henkilöön voi kehittyä yhtä eheä, vaan kaikkia alkukuvia täydellisempi luonne.»