Jonkunlaisella runoudellisella vapaudella Lönnrot tietysti liioitteli Vaassilan ja Ontrein runojen täydellisyyttä, mutta todenmukaista on, että noilla syyskuun hämärillä illoilla on ollut käänteentekevä merkitys Kalevalan syntymiselle. Näiden kalevalaisten tietäjien parissa haaveili Lönnrot Homeroksen kaltaisesta suomalaisesta eepoksesta, jonka ajan hammas oli pureksinut sirpaleiksi, mutta, josta nämä laulajat tiesivät koko joukon yhtenäistä.
Ontrei Malisen suku on Suomen puolelta muuttanut, tarinat tietävät sen olleen Hailuodolta alkuisin. Ontrei kuoli 1856 viidenkahdeksatta ikäisenä.
Lonkan kyläntapainen on pohjoisin, josta on kalevalainen runoniekka mainittava, nimittäin Martiska Karjalainen. Hän oli sukuaan karjalainen, isä oli muuttanut Kuusamon Huhmarniemestä. Martiska pystyi itsekin uusia runoja rustailemaan. Joku aika» ennen kuin Lönnrot 1834 miestä laulatti, oli tämä joutunut »ouoille oville, teille tietämättömille», josta ei »kuu keritä päivyt päästä», kuten itse laulaa, mies nimittäin vietiin vankeuteen poronvarkaudesta.
Kerääjä kertoo muuten laulattamisestaan: »Jo ennenkin oli häntä minulle mainittu oivaksi runolaulajaksi. Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni, jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli, niinkuin sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä päivänä laulaminen sujui huononpuolisesti. Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja.»
Käväisemme viimeiseksi tutustumassa Vienan läänin suurimmassa kylässä, laulualueen koillisimmassa perukassa, Uhtuan runolaulajiin. Tässä Keski-Kuittijärven rannalla olevassa kylässä oli, Lönnrotin 1834 siellä ensi kertaa käydessä, yhdeksättäkymmentä taloa. Vaikka jo aivan Lapin rajamailla on kylä varakas. Ei sen varakkuus ole saatu maan antimista eikä veden riistasta, vaan laukkua kantamalla. Lönnrot muistelee ensimäisestä käynnistään täällä: »Tässä kylässä viivyin koko viikon enimmäkseen uutterasti kirjoitellen muistiin runoja ja lauluja, joita kylän sekä miehet että naiset lauloivat. Muuan leski, nimeltä Matro, kunnosti itseään ennen muita. Sittenkuin hän puolentoista päivää oli laulanut, sukankudin kädessään, astui hänen sijaansa toisia, jotka lauloivat osaksi hänen laulamiensa runojen toisintoja, osaksi uusia.»
Seuraavan vuoden matkalta mainitsee Lönnrot toisen etevän Uhtuan runolaulajan, jonka nimi lienee ollut Varahvomtta Sirkeini ja joka asusti Jamalan talossa. Annan Lönnrotin kertomukselle kokonaisuudessaan tässä sijan:
»Uhtuvassa tapasin ennen tuntemattoman Jamalan nimisen miehen, joka esinnä lupasi 5:tä rupilasta kaiken päivän, aamusta ruveten iltaan saakka laulaa, vaan sitte nähtyä, jotta kynä taisi terävämmin käessäni pyörähellä, kun uskokana, yhtyy toiseen kauppaan. Tätä myöten otti hän lauloakseen 20 pitempää runoa sanotulla maksolla ja, mitä muistaisi päällisiksi. Niin kirjoitinki kaiken päivää häneltä. Pieni poika istu lähellä ja veisti joka runolta pykälän puuhun. Pimiän tullen tuli määrätty lukuki täyteen ja toisella päivällä kirjoitin luvatuita pienempiä runoja murkina päiviin asti.»
Lonkan ja Uhtuan pohjoispuoli on jo seutua, jolla Kalevalan runot alkavat vaieta. Tosin »laulavat Lapinki lapset», mutta jylhässä perimmäisessä Pohjolassa ei ole kanteleita viritetty kertovaisten runojen säestykseksi. Itään käsin Aunuksen ja Vienan läänin rämeisille saloille mennen on niinikään laulun mahti langennut; sielläkään ei ole kalevalainen laulu liittänyt kättä kätehen, sormia sormien lomahan.
KALEVALAN RUNOJEN ALKUPERÄSTÄ
Esittänyt Väinö Salminen