Yhä pohjoisempaan saamme siirtyä Kalevalan laulajain etsinnässä ja lähteä Ilomantsista kokonaan rajan tuolle puolen, sillä Koitereen pohjoispuolella Suomessa loppuu jo varsinainen kertovaisten runojen alue. Pohjois-Aunuksessa on vastassamme synkät luonnonkauniit erämaat. Sielläkin lauletaan yleisesti vanhoja runoja, vaikkei tiedetä nimittää ketään etevää miestä, joka olisi laulanut niille runonkerääjille, joiden kokoelmia on käytetty Kalevalaan.
Menemme siis Kalevalan varsinaisille syntymäseuduille, laukunkantajain vieraanvaraisille kotisaloille, Vienan lääniin. Rajan lähettyvillä pysyttelee runoalue. Etelästä mennen on runorikkaimpina pidettävä Miinoaa ja Akonlahtea. Jo Topelius vanhempi oli saanut käsiinsä Akonlahdesta olevan laukunkantajan nimeltä Timonen, joka taisi runoja. Lönnrot sai hyvän saaliin vuoden 1832 matkallansa täältä Trohkimon Soava-nimiseltä isännältä. Ja vielä Castrén keksi kylässä uuden tähden, tietäjän, jolla loitsuja riitti kirjoittaa viisi vuorokautta. Castrén'in kokoelmissa niitä onkin lähes 40 kappaletta. Otaksutaan loihtijan nimen olleen Hova.
Aivan rajalla Hietajärven kylässä Europaeus sattui saamaan runoille eukon nimeltä Taaria, josta kertoo: »Siinä oli vanha eukko, jonka kyllä työn tuskin sain lauluille, mutta sen yksi sana maksoi enemmän kuin monta kymmentä muiden.» Tohtori Niemi on julkaissut Taariasta seuraavat tiedot: tämä eukko ei ollutkaan tavallisia naisia. Kotoisin hän oli Latvajärvestä ja omaa sukuaan Toarie Lesoni. Kolme miespolvea sitten, eli noin v. 1800, oli kaukaa, likeltä Valkeanmerenrantaa, Suikujärvestä tullut tänne rajaseudulle mies paeten sotamiehenottoa. Hänen oikea nimensä oli Tomenttei Sikoff, mutta täällä alettiin häntä nimittää Lauri Huoviseksi, jonka nimen asianomainen itsekin omisti. Lähes kymmenen vuotta palveltuansa renkinä nai pakolainen yllämainitun Taarian, joka palveli samassa talossa, ja pariskunta saaden lehmän vuoden palkastaan, valitsi asuinpaikaksensa Kuivajärven niemekkeen Suomen puolella. Lehmänsä sitoivat he puuhun, tekivät havumajan suojakseen ja alkoivat pesää rakentaa, peltoa perata ja kaskea kaataa. Ne olivat sitkeätä ja lujaa väkeä nuo tuon ajan ihmiset. Sitä kuvaa seuraavakin Taarian itsensä varotukseksi miniöillensä kertoma tapaus. Taaria oli ollut kyntämässä kun tuli synnytyksen hetki. Vastasyntyneen kääri äiti riepuihin, jätti sen kivirauniolle, kunnes sai kynnetyksi peltosarkansa loppuun, vasta sitten läksi kotiin, lämmitti saunan ja vei pienokaisen sinne lämpiämään. Taaria eli 102 vuoden vanhaksi.
Yhä pohjoiseen mennessä tulemme pienen järven rannalle Maanselän rinteellä olevaan Latvajärven kyläryhmään. Muutamilla vaaroilla on noin puoli sataa taloa. Köyhästi noissa pirteissä eletään, usein on ruokana vain »silkkuo» (olkijauhon sekaista leipää) ja »muikieta maitoa». Paljon on tällä seudulla silti ollut antaa runoaarteita eepokseemme. 80-vuotinen vanhus oli jo paikkakunnan etevin laulaja Arhippa Perttunen kun Lönnrot v. 1834 osui tähän kylään. Mutta ukko ehti tietonsa silti vielä tyhjentää muillekin kerääjille. Cajan kävi hänen luonaan paria vuotta myöhemmin ja Castrén v. 1839. Ukon virsilipas sisälsi tosin vain 60 runoa, mutta niistä on Kalevalaan tullut enemmän kuin kenenkään muun tiedoista. Ne näet ovat sekä sisällykseltänsä että muodoltansa selviä ja elävyyttä lisäävät hienot yksityiskuvaukset. Pisin runo käsittää kokonaista 452 säettä. Yhteensä on Arhippa laulanut 4,500 säettä.
Perttusen suvun tietävät tarinat olevan lähtöisin Oulunjoen tienoilta; Arhipan isän-isän piti sieltä käsin muuttaneen Maanselän itäpuolelle. Tästä ehkä etevimmästä Kalevalan laulajasta antaa Lönnrot matkakertomuksessaan hauskan kuvauksen, joka vie meidät keskelle virrensepän jokapäiväistä elämää. Hän kertoo: »Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni. Sen ohella hän oli vapaa monesta ennakkoluulosta, jotka muualla täällä ovat vallitsevina. Hän ja koko talonväki söi minun kanssani saman pöydän ääressä, samalla kertaa ja samoista astioista, mitä harvassa muussa paikassa on tapahtunut. Mitäpä siis merkitsikään se pieni kömpelyys, jota ukko syödessään osotti! Hän esim. otti käsin kalan vadista ja pani sen minun lautaselleni. Kuinka oudolta tämä vanhuksen tarjoamistapa näyttäneekin, ymmärsin kuitenkin panna arvoa hänen hyväntahtoisuuteensa. Ruokahalu ei siitä ollenkaan kärsinyt, sillä täällä, kuten myös muissa tämän seudun taloissa, pidetään hyvin tarkkaa huolta käsien pesemisestä ennen ateriaa; tämä peseminen toistetaan aterian jälkeen.»
Ukosta runoniekkana kertoo Lönnrot: »Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muilta saatavissa.
»Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. 'Kun silloin', hän sanoi, 'Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, ka siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niinkuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi.' Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan.»
Arhippa lienee kuollut jonkun aikaa senjälkeen kuin Castrén kävi Latvajärvellä. Ukon ennustus, ettei pojista tulisi laulajia, ei käynyt toteen. Eräästä pojasta, Miihkalista, tuli miltei isän veroinen.
Tsenanniemessä on ollut kaksi kuulua laulajaa, Petri ja Jyrki Kettunen. Jyrki lauloi jo 1821 laukunkantajana kuljeskellessan Uudessakaarlepyyssä Sakari Topeliukselle kuusi pitkää runoa, jotka tämä kokoelmassaan julkaisi. Huhtikuussa 1834 tuli Lönnrot Tsenaan ja sai aivan uusia runoja. Itse kertoo Lönnrot: »Tsenanniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhään yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: 'Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, a miksi niitä uuelleen laulaisin'?» Petri Kettusen runoilijamaine johtuu etupäässä hänen itse sepittämistänsä runoista. Kanteleessa julkaisi Lönnrot erään niistä, nimeltä »Kettusen toimituksista», jossa hän leikkisästi kertoo elämäänsä ja kosintaansa.
Alammekin olla laulualueen pohjoisimmassa päässä kun rajaseutua olemme seuranneet Vuonnisen ja Lonkan kyliin. Vuonnisen kylällä, joka hajanaisina talonryhminä on ylä-Kuittijärven lounaisimmalla kolkalla, on ollut suuri merkitys Kalevalan syntymiseen nähden. Kaksi suurta tietäjää on perustanut kylän maineen: Ontrei Malinen ja Vaassila Kieleväinen. Vuoden 1833 matkallaan tutustui Lönnrot heihin. Vaassila oli silloin kunnioitusta herättävä vanhus, jonka runot jo miehen ulkomuodonkin vuoksi muuttuivat kerääjän mielikuvituksissa yhdeksän yrön ikäisiksi. Ontrei taas oli kuuluisa noita ja taisi viisikielistä kannelta helskytellä. Tärkein oli Ontrein 368 säkeen mittainen Sampo-jakso, yhtenäinen kertomus maailman luomisesta, Väinämöisen Pohjolan retkestä sekä Sammon taonnasta ja ryöstöstä. Ensin Ontreita laulatettuaan meni Lönnrot salmen toiselle puolelle asuvan Vaassilan pakeille ja sai vieläkin syvällisempiä vaikutelmia. On omituista, että vanhus ponnisti viimeiset sielun-voimansa, aivan kuin olisi aavistanut että nyt oli Suomen heimon Sammon-ainekset ahjossa; mitä ei muisti enää saattanut runomuotoon pukea, sen hän suorasanaisena jutteli. Lönnrot siitä kertoo: »Hänen muistinsa oli viime vuosina niin heikontunut, ettei hän enää osannut sitä, mitä ennen. Väinämöisestä ja muutamista muista mytologisista henkilöistä hän kuitenkin kertoi monta seikkaa, joita ennen en ollut tietänyt. Ja kun sattui niin, että hän oli unohtanut jonkun seikan, jonka minä ennestään tunsin, kyselin sitä häneltä tarkemmin. Silloin hän taas muisti sen ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitte järjestänyt tunnetut Väinämöisen runot.»