225. Kun oisin kuollut kuusiöisnä.
Syäntäni syytelevi,
Päätäni pahoin panevi;
Viekäte minua maata,
Tupatkate tuutumahan,
Ikuisille vuotehille,
Polvuisille pääaloille,
Näiltä päiviltä pahoilta,
Ilmoilta ilottomilta!
Kun en oisi kurja raukka
Luotu tänne luonnankana,
Näille päiville pahoille,
Ilmoille ilottomille.—
Parempi minun olisi,
Parempi olettelisi,
Syntymättä, kasvamatta,
Suureksi sukeumatta,
Tämän ilman tuntematta,
Näkemättä näätki päivät.
Eikä surma suorin tehnyt,
Tauti oikein osannut,
Kun ei tappanut minua,
Kun mie liekuin kätkyessä,
Karjuin eukon kainalossa.
Kun oisin kuollut kuusiöisnä,
Katonut kaheksan-öisnä,
En oisi paljoa pitänyt—
Pikkaraisen pientaretta,
Kyynärän pyheä maata,
Eroon itkua vähäsen,
Ison ei väheäkänä.
Tahi kun karjassa kävelin,
Lassa lammasten keralla,
Kun oisi karhu kaatanunna,
Susi surmannut minunki,
Niinkun kaatoi lammaskarjan,
Lehmät kaunoiset kaotti!
Parempi minun olisi,
Parempi olisi ollut,
Olla karhun kainalossa,
Suussa juoksevan sutosen,
Kun reessä repokypärän,
Korjassa korian sulhon.
226. Minä pyy pesätön lintu.
Ajattelen aikojani,
Muistan muita päiviäni,
Entistä elantoani;
Niin oli entinen elanto,
Kun kesäinen päivän nousu,
Aamu armas aurinkoinen.
Niin on nyt minun eloni,
Kun pimiä pilven ranta,
Tahi laaka lammin ranta;
On kun syksy-yö suruinen,
Pimiä kun talven päivä.
Olin ennen kun olinki,
Olin kun omenakukka,
Tahi tuores tuomenkukka;
Olin mansikka mäellä,
Punapuola kankahalla,
Koppelo eroon ko'issa,
Tavi taaton kartanolla,
Sirkkunen sisaren luona,
Vesilintu veikon luona—
Missä nyt minun kotini,
Kussa kurjan kartanoni?
Koti on koppelon pojilla,
Kartano kylän kanoilla,
Pesä pyillä pienoisilla;
Minä koppelo koiton,
Minä kana kartanoton,
Minä pyy pesätön lintu.
Korvess' on minun kotini;
Kalliolla kartanoni,
Maantiellä minun majani,
Turpehessa muut tupani,
Aian soppi on suojanani,
Joka tuuli turvanani,
Meren aallot armonani,
Meren vaahet varjonani.