Eno. Vai niin! sinä tiedät sen?
Rouva. Minä tiedän sen omasta kokemuksestani.
Eno. Ei! Todellako ja millein se koe tapahtui?
Rouva. Viidentenä päivänä Helmikuuta.
Eno. Mitä?
Rouva. Ette taida enää muistaa, että silloin oli Rietrikin syntymäpäivä? Aamulla varhain minä menin hänelle onnea toivottamaan. Hän istui kamarissansa, missä ilon-loistavana otti minua vastaan. Minä teeskennellen surullisuutta, sanoin hänelle: Rakas mieheni! Sinulta en voi mitään salata; sillä minä kaikki sinulle unessa kerron. Olisin nyt tahtonut sinua vähäisellä lahjalla ihastuttaa, mutta sen on sinulle unilörpötykseni ilmoittanut. Tiedät siis minun tehneeni sinulle liivin. — Minä tiedän sen, vastasi hän. Sinä olet jo kaikki ilmoittanut. Oi! huokasin minä — olenko myöskin pakissut, että se on kaunistettu uudemman muodin mukaan? — Olet, olet puhunut kaikki, vastasi Rietrikki — En, en ole! huusin minä, — minun uneni on valehdellut, sillä tässä on lahja — piipun koppa.
Eno. Sinä pikku veijari.
Rouva. Ja samalla laskin minä hänen eteensä piippu-kopan, jonka olin salannut kädessäni selkäni takana, ja sanoin: Älä hylkää tätä piippua, johon on maalattu Garibaldin kuva. Anna sen riippua rivin toisten piippujen kanssa seinällä.
Eno. Sinäpä osaat! Mutta koska puhumme Rietrikistä — sillä hän on tosiaan vähän kummallinen. En tiedä mitä häneen on mennyt. Mahdotointa on sinun arvata, millä hän nyt vaivaa itseään. Hän luuloittelee, näet, sinä.
Rouva. Luuloittelee mitä?