Eno. Jumalan nimeen! mitä olet havainnut?
Herra. Ei, ei! ette minua ymmärrä. Minä en ole mitään nähnyt. Minä tunnen perin pohjin vaimoni; hän rakastaa minua, hän on minulle uskollinen, mutta, eno, hän on nuori ja — — siinä koko asia! Tämä ajatus hirmuisesti häiritsee minun rauhaani. Nuoruuden ikä on kevytmielinen ja nainen pysyy päälliseksi aniharvoin päätöksissään, hän ei taitu, mutta hän taipuu, hän kukka, jota vähäinen tuulen leyhkä turmelee.
Eno. Lakkaa puhumasta vertauksilla ja sano suoraan mistä leyhkä nyt käy.
Herra. Naapurista.
Eno. Ahaa!… nuori luutnantti?
Herra. Niin!
Eno. Niin kuule sananen, joka kohta poistaa huolesi. Hänen rykmenttinsä jo tänään täältä marssii.
Herra (innolla). Mutta, eno, hänen lähtönsä juuri minua huolettaa.
Eno. Mua sano sudeksi, jos sanaakaan tästä ymmärrän… Vasta nainut mies, kaunis vaimo, eräs nuori luutnantti, joka saa miehen rauhan katoamaan juuri kun rykmenttinsä kaupungista lähtee? Mitä tämä on? Jompi kumpi on meistä hullu… sano sinä kumpi?
Herra. Minä, eno, minä!