Eno. Siltä melkein näyttää.
Herra. Tyhmänä aasina tulen minä tänään seisomaan Hänen Ylhäisyytensä edessä, minä tulen häväisemään itseni, minä tiedän sen.
Eno. Niin, niin, kun tiedät sen…
Herra. Ymmärtänette, ettei rykmentin lähtö kaupungista minua huoleta; ei, vaan jäähyväiset, jäähyväiset, eno! niistä pelko, joka syvästi sydäntäni vaivaa!
Eno. Vai niin, sinun on surullista sanoa jäähyväiset hänelle?
Herra. Kenelle?
Eno. Luutnantille.
Herra. Ei, ei!
Eno. Kenelle sitten?
Herra. Oi, ymmärtäkää minua, eno! Minun on meneminen herttuan luo ja te vetäydytte konttoriinne. — Minulla on tänään tärkeä työ tekeillä, mutta työhön tänään järkeni ei pysty, sillä alati tulen minä ajattelemaan: Nyt tulee luutnantti Jetan luo jäähyväiset sanomaan; Jetta on yksin, te ja minä olemme poissa… Luutnantti tulee, hän on surullinen, hän puhuu liikuttavasti, kauniisti, hän saa kenties Jetankin liikutetuksi… Tämä voi saada minut hulluksi. Luutnantti tarttuu Jetan käteen, suutelee sitä lempeästi. Jetta luo alas silmänsä, punastuu, tuntee jäähyväishetken surulliseksi, mutta makeaksi samalla. — Kun nainen senlaisia tunteita tuntee, on hän astunut ensimäisen askeleen, hän ei voi enää puolustaa sydäntänsä ja… Jumala tiesi mihin seikka päättyy.