Eno. Entäs luutnantti?
Herra. Luutnantti tulee, sen voin varmaan vakuuttaa. Upseeri ei heitä tällaista hetkeä käyttämättä; hän ei hupaisempaa tiedä, kuin miellyttää rouvia ja harmittaa miehiä. Ei, päästä vapaaksi hänestä voin ainoastaan jäykällä kiellolla. Valtaneuvoksen luona viimein hän liehui Jetan ympärillä, puhui tutusti ja vapaasti hänen kanssansa, saattoi häntä ruualle — ja siitä hetkestä saakka hän aina sivukäydessään silmää tänne ylös ja tervehtii. Hän hymyilee silloin, hän vääntää ruumistaan tuhansiin kummallisiin mutkiin, ja koskee siististi lakkiinsa. En ole niin itserakas, että luulisin tervehdyksensä tarkoittavan minua. Hän tulee, — tulee kun tuleekin! Siis tekisitte varsin hyvin, jos vakavasti kieltäisitte lapsellista Jetta parkaani vastaan-ottamasta häntä; käyntinsä olisi minun kuolemani.
Eno. Keino on huono, se ei kelpaa.
Herra. Oi, eno, turhatko rukoukseni ovat?
Eno. Turkkilaiset tietäisivät syvempiä diplomaatillisia keinoja.
Herra. Eno kulta, noudattakaa pyyntöäni tässä. Minun täytyy nyt mennä pois. Kun Jetta on pukeutunut vaatteisin, tulee hän varmaankin luoksenne. Puhukaa hänelle isällisesti, vakavasti. Te tunnette tarkkaan hänen. Valitkaa varoituksista parhaimmat, vakuuttavimmat, jotta voisitte kukistaa hänen tahtonsa. Sanokaa etten minä soisi hänen tänään ennen puolista nähdä vieraita. Käskekää hänen taipua siihen. Jos hän rupee kysymyksille, sanokaa ettei hän millään muotoa saa vastaan-ottaa luutnantti Rosen'ia. Sanokaa hänelle, että minä olen hiljainen ja myöntyväinen, mutta että minulla on kiivas luonto, etten minä koskaan lepy, jos hän minun poissa ollessani vastaan-ottaa tätä upseeria, joka on viekaskielinen ja sukkela; sanokaa hänelle, että hän joutuu onnettomaksi, että kun pitkämielisyyteni on loppunut, ei kiukkuni rajoja tiedä. Sanokaa hänelle… Oi Jumala, nyt lyö kello 9.
Eno. Älä pelkää, minä kyllä…
Herra. Saatatte samalla sanoa…
Eno. Että sinä hiljastut.
Herra. Että jos minä tulen kotia…