Mä voitin, vaiti ratsuain
nyt ohjaan jälkeen turnajaisten.
Teen syvän kumarruksen eessä naisten.
Ei kukaan vastaa huiskuttain.
Kun laulun, harpun säveleet
niin tummat ovat, tuskan-syvät.
Jäävät harppuniekat vaiti ja hämmästyvät.
Mutta naiset ovat paenneet.
Mun musta vaakunani tää
on koristettu seppeleillä;
ne on saatu sadan voiton teillä.
Mutta minne lemmen seppel jää?
Kun vihdoin kuljen kuoleman teitä,
ritarit, laulajat paareillein
käy laakerilehvin ja jasmiinein.
Mutta hautaani ei ruusut peitä.
HUGO VON HOFMANNSTHAL (1874-1929)
ELÄMYS
Jo täynnä hämyn utu-hopeaa ol’ laakso – pilvistä kuin vuotaneet ois säteet kuun. Ei ollut vielä yö. Ja tumman laakson utu-hopeassa mun hämärtyvät aatokseni häilyi, pois elämästä hiljaa vajosin mä mereen huokuvaan ja kuultavaiseen. Ja monet ihmeelliset kukat näin, ah, tumman-hehkuvaisin terälehdin. Näin kasvitiheikön, sen takaa tulvi, kuin lämmin virta valon keltajuova. Ja aaltoileva soitto kaiken täytti niin alakuloisena. Tiesin tämän, vaikk’ en mä käsittänyt, tiesin sentään: tää kuolo on. Se muuttui säveleeksi, mi ikävöi ja tummaan hehkuun syttyy, tuo alakuloisuuden sisar.
Kummallista! Mun sielussani hiljaa itki, itki nimetön kotikaipuu elon luokse kuin itkee mies, min illan tullen laiva vie purjein keltaisin ja mahtavin veen tummansinertävää siltaa pitkin ohitse kotikaupungin. Ja hän, hän näkee kadut, suihkukaivojen hän kuulee solinan ja tuoksut tuntee myös sireenien; itsensä hän näkee veen partahalla lasna, lapsensilmin, jotk’ ovat pelokkaat ja itkuvalmiit, hän näkee valon omast’ ikkunastaan – mut suuri laiva liukuu hiljaa pois veen tummansinertävää siltaa pitkin niin oudoin, keltaisin ja suurin purjein.