Maa täss’ on. Pursi takaisin. He tietäkööt: nyt valtakuntaani mä olen astunut ja palaan ruhtinaana – tai en ensinkään. Miks viipyvät he? Yksin minut jättäkööt, on mulla kelpo miekka myötä, ratsu myös, maan vieraan pojat pestaan joukkohoni nyt. – Hyvästi – viekas meri jääköön selän taa – jo eikö linnat tuolla siinnä silmihin ja muurit, pystytetyt turvaks raukkojen, jo etkö silmä, vihollistas kaukaa nää! Mä ratsastan ja kavioihin kalahtaa pääkallot, lahot luut – ne pelätiksi kai on siroitellut polulleni sallimus? Ne murskaa, päistärikkö, yli niiden käy: he ovat heikot olleet – siksi kaatuneet!
KUIHTUNUT LEHTI
Näin hänen kiharoillaan lehden kuihtuneen, kun kerran viimeisen mä hänen rinnallaan vuort’ alas astuin. Mulle ilon salaisen tuon tumman hiusparven tumma lehti toi, tuo mykkä todistaja hurman nautitun. Tään onnen tähden hiljaa naurain astelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.
Ja vielä ennen ensimmäistä taloa tuon tumman lehden hänen päästään varastin, Ja kun nyt katsoin noihin silmiin suloisiin, joiss’ oli taas jo katse kainon-siveä, hän loi ne silmihini: mitä otitkaan?
Mä lehden näytin. – Veren aallon hämärän näin käyvän yli viatonten kasvojen. Mut äkkiä hän syttyi haluun palavaan – nuo väris huulet avoimet, ja rutosti nyt kuuman antautumishehkun salama mun iski sydämeeni, lamautti sen! Vein vavahtaen pienen käden huulillein ja kerran viimeisen mä sitä suutelin, kun paisuvainen humu puiden yli sous.
LAULU ELÄMÄSTÄ
Suuri ja rikas on elämä, ikuisten jumalten lahja meille, hymyrikasta hyvyyttä täynnä, kuolevaisille meille, riemuun kutsutuille.
Mutta köyhä on ihmisen sydän! Pian se kieltää, unohtaa tuleentuvan sadon. Yhäti tyhjin käsin istuu kerjuri katujen tomussa, ja kuitenkin kumisevat vaunujen pyörät, kun kirkas onni ohitse ajaa.