eli
PARHAITEN NAURAA JOKA VIIMEKSI NAURAA
Ol’ orpolapsi, sokeat joll’ oli silmät molemmat, voi, silmät molemmat; mies muudan vielä, onneton, jok’ aivan umpikuuro on, jok’ umpikuuro on. Ja yhtä matkaa kulki nuo, laps umpisilmä, ukko tuo, miesparka vanha, kuuro tuo.
Sai heitä vastaan kontaten pien’ eukko rujo, vaivainen, pien’ eukko vaivainen. Miks hällä toista jalkaa ei? Sen tapaturmass’ auto vei, se koko jalan vei. Nyt kulkijoita kolme on: laps, ukko, eukko jalaton, tuo eukkorääsy jalaton.
Ja vuosin viisinkymmenin yks piika viel’ on puhtahin, on neitsyt puhtahin. Siks luoja hälle kosti kai: hän pulskan huuliparran sai, hän huuliparran sai. Hän jäseneksi joukon tään käy hartahasti pyrkimään: Se parantaisi taudin tään!
Ja kulkukoira tiellä on, sen suu on vallan hampaaton, suu vallan hampaaton; ei luuta purra voinut – kai jo vatsa selkärankaan sai, jo selkärankaan sai. Niin seura uuden jäsenen sai taaskin, puolikuollehen: tään koiran kapitautisen.
Eli runoniekka puutteessaan, mies valmis nälkäkuolemaan, ah, nälkäkuolemaan. Hän maksoi runon verellään, ja hänt’ ei tunne yksikään, ei tunne yksikään. Hän sairas on ja kurja; läks siis kurjimpien ystäväks, tuli koiran henkiystäväks.
Ja onneksensa, sillä hän loi sitten kumman näytelmän, loi kumman näytelmän. Sen henkilöinä oli nuo: laps orpo, umpisilmä tuo, laps umpisilmä tuo, mies kuuro, rampa eukkonen ja neitsyt huulipartainen, tuo hento, huulipartainen.
Ja vallan oikopäätä vaan on kukin mestar’ osassaan, on mestar’ osassaan. Ja johtaja on nerokas: tuo syyhyselkä koira, kas, tuo syyhyselkä, kas. Ja sensuuri on suopeaa, ens’ ilta menestyksen saa, ja arvostelu kumartaa.
Ja kätten pauke lopu ei. Ja kansa koiran kotiin vei, sen vaunuin veti, hei! Sai runoniekka eläkkeen, ja kassa tuli tulvilleen tään kumman kiertueen. Kun Eurooppa sen nähdä sai, se Amerikkaan lähti kai ja Argentiinaan, Kiinaan kai.