Yö, yö… Yöhön me vaivumme, syöksymme kohti kallioseinää, kuoleman kuiluja, hornannieluja. Niinkuin heinää jumalat niittävät sieluja. Murha – murha on elämä, turha, turha on elämä. Äänet vyöryen soi läpi yksinäisyyden, äänet huutavat: voi! Nyt kivi, kallio kylmä me olemme. Kiveen hautasi meidät harmaa aika. Ah, hätähuutomme yöstä nousta tohti, ahnaan ampui nuolensa kaipaus aamua kohti. Ammoin jo lämmitti aurinko meitä, vuorilähteet nuolivat jyrkänteitä – mutta me kalliot olemme kylmät ja kovat. Vapahda… vapahda meidät!
Me nukumme… Me nukumme… Auringonsäteitten kutsuja kuulemme, avaten kiviset huulemme kurkoitamme ne valoon. Maata me olemme, maa, kova kivi on sukumme… Olemme jälleen valossa nuoret, haparoimme ilmaan. Sen mitä kätkivät graniittikuoret, kiviset nielut syvälle, syvälle unettomuuteen, sen me nyt nostamme aamuun uuteen. Pimennostamme nousevat nimeä vailla sielut. Mikä on kiveä ollut, pääsee kivestä irti. Näkee taivasvalot, nostaen sielukasvot puhtaat ja jalot.
MAX DAUTHENDEY (1867-1918)
SUN SILMÄS HILJAISET
Sun silmäs hiljaiset suo vuoteekseni.
Se paikka hiljaisin on maailmassa.
Sun katsees varjoon hyvä jäädä on.
Sun katsees hyvä on kuin vieno ilta.
Maan piiristä on pimeästä
vain yksi ainut askel taivaan porttiin.
Mun maani loppuu sinun silmissäsi.
SYVÄSS’ ASTUMME HIEKASSA
Syväss’ astumme hiekassa, merta päin,
ja nääntyvin askelin, käsikkäin.
Kera käy meren henget hirveät.
Joka hetki me olemme pienemmät.
Lopuks pienen pieninä astutaan
meren pohjalla samaan simpukkaan;
siki-unessa kasvamme kirkkauteen
ihanast’ ihanampahan, helminä veen.