Maan raskas pallo öissä kauas vajoo
pois tähtisikermästään etäisyyksihin.
Me kaikki vajoamme. Tämän käsi vajoo.
Ja katso: saman kaikessa mä nään.
Mut Eräs sentään pitää kaiken, mikä vajoo,
niin rajattoman lempeästi kädessään.
ALFRED MOMBERT (1872-1942)
PUUTARHASSA
Ei himoiten, mut täynnä rakkautta käyn luoksesi ja kysyn suita hiljaa: Sä minut tahdotko? Näin kevään aikaan istun mielelläni puutarhain kastehisten siimekseen, kun tuulenhenki tulvii kukkasaran yli. Puutarhurin jos vanhan kohtaisin, mä puhun mielelläni hänen kanssaan neljänneksen, niin, hänen pensaistaan ja hänen maastaan. Ja lintu laulaa puussa. Me puhelemme, mekin: mitä puhelevat ihmiset. Jos silloin otan puusta lehden ja panen suureen kätehesi sen, niin sinä tunnet sen: on sydämeni sinun.
PEHONEN
(Der himmlische Zecher, 52)
Minä nojaan ikkunasta maailmanavaruuteen. Kirjava perhonen liihoittelee maailman halki. Se tanssii lähemmäksi. Se asettuu ikkunanlaudalle. Sen silmien lasissa, sen siipien silkissä säilyy kaikkien kirjavien tähtien värivalo. Se lyö siipiään: ja värit kipunoivat humaltuneen pääni yli – vihreä, ja kaukaisimman tähden vieras puna – minun ylitseni sisään ikkunasta.