(Der himmlische Zecher, 67)
Meren pohjassa lepäsin unen-jäykkänä. Ylläni katto kirkkaan, ohuen jään. Rannalla seisoivat korkeat kuuset. Lumesta valkeat. Niiden kuvat valvoivat hiljaa ympärilläni syvyydessä. Auringon näin ja tähdet kylminä, talvenvalkoisina meren yllä.
* * *
Maailman halki liukui varjo. Astui luokseni alas mereen. Suuren kotkan näin minä liitävän vahvojen siipien varassa vapaana meren yllä.
* * *
Alemmaksi liiteli kotka nyt. Kuusissa helisi lumi, keinuivat vihreät oksat, valkoiset pallot hypähtelivät maahan. Salamoivat pisarat. Aaltoja vaelsi meressä, heräsi yksi, se puhui sisar-nukkujalle, vyöryi tämä; ja kolmas soi. Aivan luonani syvyydessä, kangistuneen ruumiini, henkeni luona tunsin mahtavan-lämpöisen rinnan, tunsin kotkan lemmenkatseen meren yllä.
* * *
Kevät tuli. Nyt kimalsi meri.
Kulkivat kultaiset tuulet.
Kasvoi tummanpunainen kukka
ruumiistani.
Korkealle. Välkkyvän-vyöryvän veden läpi
Yleni vedestä esiin.
Katsoi kotkankatsetta kohti.
* * *
Alas ampui kotka. Meren pohjasta irti
tempasi kukan.
Tempasi irti minut, kaikista syvistä juurista irti –
hymyili – tempasi! – värjyi! –
Liiteli:
liiteli mahtavasti meren luota pois.