* * *
Haamun näin. Taivaalta poimi se tähtiä kirjavan kimpun. Lentomme tunsi se – kääntyi: – Hän oli isäni. – Vinhuen varisivat tähdet nyt hänen käsistään. Hän tavoitti minua – ulvonnassa myrskyjen suurten! Hän tavoitti minut – ukkospilvien välistä! Kotkani siipien ja kynsien välistä.
* * *
Avaruuksista nousivat jyrkästi mustat kukat. Katsoivat kotkankatsetta kohti.
* * *
Kotkan näin minä kaukana liitävän. Synkkänä myöhäissyksyn pilvenä riippuvan kuihtuvan maailman yllä. Mustista kukista, murhe-kukista kaukaisista solisten virtasi tähtiä. Hän joka ylhäällä kantoi minua, korkea loihtija, isänrintaansa vasten painoi minut, punaisia hän suuteli kukkiani, jotka nyt vienosti haihtuivat palavaan pilveen, kiertäen häntä ja peittäen ihanat silmänsä hänen… Palava pilvi!
KUUN TAHI AURINGON TÄHDEN
Kuun tahi auringon nähden runotyöhöni lähden – ani harvoin paistaissa tähden. Minä pienemmät valot jätän teille, te saksalaiset runoniekat jalot.